Ensimmäinen keskustelu koski toisen lapsosen toivetta olla koskaan kasvamatta tätä hetkeä suuremmaksi. Silloin jouduin itsekin miettimään, että kuka on väittänyt, etteikö lapsi lapsena, pienenä ja sen maailmankatsomuksen omaavana voisi täyttää paikkaansa maailmassa. Olla olemassa, oikeutettu olemaan, mitä haluaa. Olen opettanut lapseni kunnioittamaan luontoa ja kaikkea siihen kuuluvaa. Lapsena sekin tulee oppia. Emme me ole täällä olemassa luontoa varten, vaan luonto meitä. Luonto ei tarvitse meitä sen enempää kuin syöpäläisiään, mutta me emme voisi olla ilman luontoa. Me tarvitsemme puhdasta vettä, aroisia maita sekä kukkien kesäniittyjä. Itsekkyys meissä on tuhonnut luonnon luonnottamaksi asfalttien vuoristoradaksi, harmaiksi kaupungeiksi, joissa kukaan ei voi väittää viihtyvänsä.
Toinen keskustelu on koskenut aikaa ennen tänne tuloa. Aina puhutaan, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta mistä me tulemme ? Aina kun asia on tapahtunut niin kauan "historiassa", ettei tyttöjä (kumpaakaan) ole ollut olemassa, olen joutunut sanomaan heidän silloin olleen vain "haaveita ajatustemme reunoilla". Toisen lapsen kohdalla tiedän, että hän tulee jostain, missä hän on matkannut lohikäärmeiden kanssa. Hän rakasti lohikäärmeitä aivan vauvana. Hameeni helmoilla vilisi sinisiä lohikäärmeitä, ja aina kun se hame oli ylläni, lapseni ryntäsi luokseni ja jokelsi niille kuville. Kuin ystävä kaukaisuudesta olisi häntä tervehtinyt minussa. Toisesta en osaa sanoa. Silti hän on aina ollut minun keijunhenkeni. Jotain mittaamattoman haurasta, kaunista, kuin salaisuus, joka ei tähän maailmaan kunnolla kuuluisikaan. Mutta en osaa sanoa, mistä hän on tullut. Tai mistä minä tulen ?! Missä minä olin silloin, kun olin vain "haave vanhempieni ajatusten reunoilla"..
Kumpa vielä 10 vuoden kuluttua osaisin katsoa maailmaa, niinkuin tänä päivänä, tänä kesänä olen saanut ja joutunut myös oppia katsomaan. Tästä hetkestä pidän. Suenpentuni sanoin: "Äiti, tule kanssamme Mikä-mikä-maahan, eikä koskaan kasveta tästä".
