IRC-Galleria

Istun koneella. Kuuntelen sateen iskuja ikkunoilla, tuulen ulinaa nurkissa. Otollinen hetki vajota teeveen ääreen tai juoda kuppi kuumaa kaakaota, mutta minä istunkin tässä.. Kirjoitan jotain julkista päiväkirjaa, samalla mietin mielessäni, että "miksi".. Kyselyikänen tyttökulta on saanut minut jo väsymään olemaan utelias, väsymään vastaamaan. Sillä sama se, miten asian selität, niin sama kysymys toistuu päivästä toiseen, viikosta viikkoon jne. "Miksi" "Jotta sinulla olisi jotain kysyttävää äidiltä..."

Unenpuute, masennus.. Itseni sisällä minuus pienessä nurkassa, polvet sylissään keinumassa kuin hullu "pakko päästä pois!" omasta päästä, vapauteen. Osoittamaan teoilla, sanoilla, kuka Minä olen. En tiedä enää vastausta. En tunnu pystyväni edes nousemaan sängystä, iloitsemaan hymyistä, nauramaan heidän viattomuuden mukana. En, en vain voi..

Fysiikkakin tuntuu pettävän, rapistuvan tämän näennäisen (henkisen?!) "taakan" alla. Ensin meni kädet, nyt menee jo selkä.. Sisäisestä pahoinvoinnista puhumattakaan.. Onkohan kellään muulla nk. "moraalista syömishäiriötä"? Joskus syödessäni mietin liikaa, kuinka jokin kasvaa tai tapetaan sen ruoan vuoksi mitä syön, enkä enää pysty pureskelemaan sitä.. En edes mitään hedelmiä, jos niiden kasvamista liikaa mietin. En tiedä edes, onko olemassa termiä moraalinen syömishäiriö, mutta sillä minä omaa kutsun. En silti aio alkaa kasvissyöjäksi, sillä pidän lihasta, siis maultaan, jos en mieti sen enempää ko. tuotteen valmistusprosessia.

Nämäkin sanat, rivit, lauseet.. Miksi ne edes tähän kirjoitin, en tiedä sitäkään.. Pää nimittäin tyhjeni kaikista ajatuksista ensimmäisen kappaleen jälkeen ,<
[Kauniita painajaisia]

Että voikin pienestä asiasta saada itse itselleen "paska-äiti-2007"-leiman otsaansa..
Kun et jaksa kuulla kummankaan lapsesi itkua vaan sulkeudut jonnekin omaan maailmaan..
Kun haaveilet hetkistä, jolloin ei tarvitse olla kenenkään piika tai juoma-astia..
Kun ei yksinkertaisesti saa maitoa nousemaan sitä tahtia, kun pienokainen sitä joskus halajaa..
Kun tissit arkana miettii, onko tämä todella sen arvoista..
Kun itkee yhdessä lapsiensa kanssa, ei sympatiasta vaan sitä paskamasennusta sisältään..

Itse kai on asettanut tiedostamattaan itselleen raamit, joihin äitinä pitäisi mahtua, vaan ei pysty siihen samaan kuin naapurin äiti.. Kun ei riitä enää mitenkään energia pitämään itteään hereillä ja lastaan tyytyväisenä, niin pitää oikeesti ihmetellä, kuinka kukaan saa kaiken menemään niin helposti eteenpäin ?! Onhan se hienoa, ett on niitä luomusuperäityleitä, en sitä sano, mutt se luo muille äideille paskapaineet niskaan, ihan vaan koska he osaavat paremmin.. Oonko minä sitten kyvytön olemaan lapselleni äiti, kun en ilman apuja osaa perusasioitakaan tehdä ?! Olenko minä "lisääntymiskiellossa", koska minulla on taipumus synkkään masennukseen ?! Tuntuu, että nämä superäitylit ovat äiti-heimon komentajat, ketkä kertoo, kuinka sinun tulee tehdä lapsesi kanssa, kuinka sinäKIN saat imetettyä sen vuoden ja rapiat omaa kullanmuruasi.. Nämä ei-niin-super-äitit on varmaan joidenkin silmissä vaan hyvää riistaa laukoa lisää paskaa niskaan.. Ihan kun muuten ei olisi paska olo siitä, ettei osaa, pysty, jaksa.. Toisaalta tuntuuhan se aika itsekkäältä alkaa imettämään koko vuosi.. Isät ei saa ollenkaan sitä sellasta läheisyyttä ja yhteyttä lapseensa, vaikka kuinka hellisivät ja paaposivat.. Vauvat ne vasta piruja ovatkin, kiintyvät siihen kuka antaa heille ruokaa.. Sori vaan isät, mutt jos superäitylit voittaa niin teillä jää paljon kirittävää, että saisitte saman yhteyden lapsiinne.. Paska säkä hei!

Niih.. väsynyt mieli sanoo mitä haluaa, sama se loukkaanko enemmän sinua vai itseäni sen sanoessani ääneen.. Sama se minulle on..

"Eipä tällä käärmeenkielellä ole tarkoitus ketään lohduttaakaan vaan iskeä, iskeä ja iskeä niin kauan, että heikkoutesi löytyy..."

Ajatuksia...
Fyysinen kunto vaikuttaa vahvasti psyykkeeseen ja sitä kautta jaksamiseen.
Omatunto kolkuttaa puskemaan enemmän ja enemmän, pitemmälle ja pitemmälle, kovemmin ja kovemmin..
Vihaan sitä "äitiolentoa", kuka olen ollut (väsymyksen takia) vanhimmalle tyttärelleni jo pitemmän aikaa. Eikä minulla ole sanoja tai kykyjä selittää sitä hänelle oikein...
Kumpa joku voisi opettaa minua rakastamaan tuota uutta, vierasta tytärtä, kuka tuntuu imevän minusta kaiken elämän jokaisella suullisellaan maitoa...
Odotan, että läheiset osaisivat tehdä eteeni enemmän, mutta en osaa sitä heiltä pyytää, toisaalta heidän eleet ja sanat estävät minua pyytämästäkään
-jähmettävät minut arvooni.
Kunnialla kannan lisänimeä "äiti",
mutta joillekin se tuntuu tarkoittavan alempaa arvoa, elämäntilannetta, jota tulisi säälien "kunnioittaa", ehkä siksi olen alkanut säälimään itseäni, lapsiani sekä kaikkia muita "äitejä", vaikkei todellisessa maailmassa ole mitään tämän arvokkaampaa...
Kumpa saisin herätettyä toivon sisälleni.
Joka päivä tuntuu eloonjäämiskamppailulta, enkä ole enää varma,
kumpi meistä on heikompi: minä vai lapseni..
Kuolisinko, jos tietäisin heidän pelastuvan?
Vai tappaisinko, jotta tietäisin itse pelastuvani?

---

Ihmisillä on jonkin sortin harhakuva päässä siitä, että mitä pitempään elät, sen onnellisempi olet. Vaikka sinulla olisi kipuja, tuskaa ja kyyneleitä, et voi luovuttaa, ennen kuin olet yhdyskunnan silmissä tarpeeksi vanha sille.. Sitä tarkoitan "pelastuksella", haluan pelastaa itseni ja lapseni siltä tulevaisuudelta, ei ole oikein, että joku ulkopuolinen taho määrää onnesi tai elämäsi mitan..

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko,
jolla on taskussa avain ja lukko,
niillä se sitoo Ystävät yhteen,
niin kuin maamies pellolla lyhteen."

Mistä te tunnistatte Ystävän ? Ja kuka taas on teille pelkkä Kaveri ? Mihin te tarvitsette Ystäviä ? Entä Kavereita ? Muistatteko kertoa heille, että he ovat tärkeitä ihmisiä teidän elämässä ?

Minulle ystävyys on: sanomatta jääneitä sanoja, vailla salaisuuksia; unohdettuja tekoja vailla vääryyden tunnetta; kriisejä ja niiden puintia; turinoita tuntitolkulla ilman asiaa; yhteinen hiljaisuus, jonka aikana voi ajatella, miltä kaikki tuntuisi, ellei olisikaan Ystävää, kenen kanssa se kaikki jakaa.

Vaikka Ystävät eivät aina kuulu meidän jokapäiväiseen elämään, niin he ovat silti läsnä. Ja jo pelkkä tietoisuus siitä, että tuki ja kuuntelija on VAIN puhelinsoiton päässä, helpottaa jo kummasti taakkaa. Ystävyys on monella tapaa syvempää kuin Kaveruus. Kavereiden kanssa voidaan pitää hauskaa ja jutella "kevyemmistä" asioista. Ja joskus Kaveri voi olla lähempänä kuin Ystävä. Kavereiden kanssa "suhteesta" puuttuu se syvyys ja ne useat kerrokset -moninaisuus, silti monesta kaveruudesta kehittyy elinikäinen Ystävyys.

Ystävälle voi kertoa AIVAN kaiken pelkäämättä, että sinut tuomitaan tai sinua halveksitaan, että kuulisit siitä ulkopuoliselta myöhemmin. Ystäviä on vaikea saada, mutta vielä vaikeampaa heidät on menettää! Yhteiset riidat ja taistelut kuuluvat ystävyyteen ja lujittavat sitä, aivan kuin parisuhdetta..

Monet kerrat elämän aikana tulee erotettua jyvät akanoista sekä ystävät kavereista/vihamiehestä.. Minä en ainakaan voisi elää ilman ystävän tukea. Joskus ystävä "korvaa" puolison, joskus äidin, joskus siskon/veljen ja joskus he täyttävät vaan tyhjän paikan elämässämme -olematta kuitenkaan ylimääräisiä! He kuuluvat siihen hyvänä ja huonona hetkenä. Eivätkä Ystävät katoa, vaikka myrsky tuhoaisi talosi -he ovat siellä tarjoamassa sinulle yösijaa!!

<3 Kaikille MINUN Ystäville!! Toivottavasti osoitan teille tarpeeksi usein, kuinka teitä rakastan ja arvostan <3

Tässä nyt aattelin näin julkiseen muotoon kirjottaa pikasesti meidän perheen kuulumiset. Tai minun kuulumiset, ihan kuinka vaan. Huomen matkataan (toivottavasti) kohti Kyy Yorkin kantakotia, siellä sitten ollaan tyttäreni kanssa reilu viikko rauhottumassa =) Ukkokulta joutuu ikävä kyllä olemaan töissä viikolla neljä päivää, mutt PITÄISI palata aattoksi joulun viettoon sinne sitten..

Joulun jälkeen alkaakin meidän muuttohärdelli.. Ei kamalasti ehdi irkillä istumaan ja kertomaan kuulumisia. Samaan syssyyn taitaa nettikin vaihtua, joka pidentää taas tätä nettikatkoa huomattavasti..

Mutta kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa, vietätte sitä tahi ette
sekä onnellista ja toiveiden täyttämää uutta vuotta 2007.

zaca kiittää ja kuittaa <3
Ikävä tulee kaikkia irkkinaamoja #IRCterapeutilta <3

Monet ovat varmasti kuulleet sanonnan "sokea rampaa taluttaa". Tiedätte siis varmasti sen negatiivisen kaiun, mitä sillä halutaan ilmaista? Mutta olisiko heidän muodostama parivaljakko todella niin "heikko" kuin sanonta antaa ymmärtää?

Meillä kaikilla on mielemme demonit, heikkoutemme, joita emme halua paljastaa muille. Meillä on myös vahvuutemme, joita taas haluamme muillekin esittää tai ainakin kertoa/ilmaista niiden olemassa olo. Mutta jos otetaan vaikka minun heikkouteni ja lisätään niihin sinun vahvuutesi, niin mitä siitä tulee? Parempi ihminen? Vai eikö mitään muuta kuin minun ja sinun vastakohdat yhdessä?

Mietitään uudelleen tuota sanontaa. Sokealla on kyky kävellä, vaan ei nähdä. Rampa on taas kyvytön kävelemään, mutta näkee. Eikö silloin heidän yhteistyönsä ole vahvempaa, kun toinen auttaa toista kykyjensä mukaan? Rampa toimii silminä ja sokea jalkoina. Molemmat oppivat toiseltaan jotain. He myös saavuttavat sen, mitä heidän omilla ruumillisilla kyvyillä ei voi saavuttaa. Toki sokean ja ramman eteneminen vaatii paljon enemmän yrityksiä ja oppimista kuin vaikka sinun ja minun.

Palataamme siis minuun ja sinuun. Jos minun heikkouteni lisätään sinun vahvuuteeni, niin mitä siitä saadaan? Ehkei parempaa ihmistä, mutta voimme opettaa toisillemme jotain. Voimme omaksua toisen kyvyt ja kyvyttömyydet, sekä auttaa toista löytämään keinoja päästä yli heikkouksista ja käyttämään paremmin hyväksi vahvuuksiamme.

Marraskuun lopun aforismina toimikoon: Älä mieti, mikä toisessa on huonompaa kuin sinussa -vaan mieti mitä voit toiselta oppia.

Muistatko sinä, joka juuri luet tätä tekstiä ja tunnet minut (esim. omistat puhelinnumeroni, olet paras kaverini, olet joskus jutellut kanssani jne.) miten tapasimme? Minä muistan (ehkä!) mutta muistatko sinä? Ole kiltti ja kommentoi, että tiedän sinun muistelleen meidän kaveruuttamme .)


Sinä, joka kommentoit (tai luit tätä) kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä, miten moni sinut muistaakaan!

Oletteko koskaan miettineet elämän tarkoitusta? Todennäköisesti kaikki ovat sitä ajatelleet, mutta vastaus on jokaiselle henkilökohtainen -omalaatuinen. Kuka ajattelee elämän olevan etsimistä -siis elämän tarkoituksen löytämistä. Joku pitää elämää "koe-elämänä" ennen kuoleman jälkeistä "palkintoa". Joku ajattelee elämän olevan seikkailu, ikuinen nuoruus. Toisille elämällä ei ole sen suurempaa merkitystä, silloin saatetaan ajautua kokemuksesta toiseen ajattelematta sen syvempää (=opettavaisempaa?) merkitystä. Jotkut elävät elämäänsä turvautuen jumalkuviin, eläen heitä varten -tai no ei nyt "heitä varten" vaan palvellen heitä (no kyllä te tiedätte, mitä ajan takaa..).

Toiset haluavat elää näiden yhteiskunnan asettamien "normien" mukaan: ensin opiskellaan, sitten edetään uralla, mennään naimisiin (vaikka sitten sen naapurin pisamanaamaisen tytön kanssa, kehen lapsena rakastui) ja saadaan lapsia (ehkä avioerokin kuuluu elämään -tarkoituksetta). Sitten valmistaudutaan vanhuuden "helppoihin" vuosiin, kun ei tarvi elää hektisessä oravanpyörässä, johon joskus 16-vuotiaana ajautui. Jossain kohdalla kai toiset huomaa elämänsä menneen jo, vaikka juuri hetki sitten koko matka oli alussa..

Mutta kuinka monesti olette pysähtyneet miettimään sitä, kuinka hullua on kuvitellaKAAN tämän maailman, luonnon, olevan meidän elämällä tarkoitettu kulissi? Monet ihmiset elävät täällä kuitenkin kuvitellen, että omistavat kaiken ja että voivat ostaa kaiken. Yhtiöjohtajilla on paljon "alamaisia" tekemässä heille (siis pomoille) tärkeää työtä.. Mutta olemmeko me täällä vain palvelemassa johtajia, auttaen heitä kasaamaan maallista mammonaansa? Sivusilmällä näemme kuitenkin, kuinka maailma tuhoutuu uusien teiden, kaupunkien, talojen, betoni viidakoiden tieltä.. Luuletteko todella, että elämäm Se Suuri tarkoitus olisi jahtaa vain henkilökohtaisia etuja? Rahaa, valtaa, omaa sotaansa ja rauhaansa..? Voisiko olla sittenkin niin, ettei kukaan tänä päivänä tiedä, mitä meidän todella tulisi tehdä tulevaisuuden suhteen..?

Kummastahan tulevat sukupolvet olisivat kiitollisia: puhtaasta luonnosta, jossa olisi turvallista liikkua vai asfalttien rikkomasta metsästä? Me voimme kuoria kaiken turhan ja typerän pois elämästämme, kuten ammatimme "luoman" arvovallan, kännykät, tietokoneet, netit, pelit, autot, pikaruokalaketjut ynnä muut "elämää helpottavat keksinnöt", ja mitä sen jälkeen jää jäljelle.. Mitä ilman me emme voisikaan elää? Happea, puhdasta vettä, ruokaa sekä luontoa.

Liekö siis elämän tarkoitus elää elämäänsä tasapainoisesti sopusoinnussa Äiti maan kanssa? Voisiko se todella olla näin yksinkertaista?

Kun kerran ollaan päästy syksyyn asti, niin voin kertoa teille, miksi tätä aikaa niin paljon rakastan. Mutta tämän ei toki ole tarkoitus kaikkia saada yltiöpäisesti rakastamaan syksyä (vaan on hyvä, että toiset tykkää kesästä tai muusta..).

Syksy on kaunein ja romanttisin vuodenaika. Metsä on kuin elävä maalaus, jossa puut maalaavat ruskoaan. Sadepisarat tanssivat laskevan auringon sillalla, eivät kuitenkaan vähätellen auringon valoa -vaan tehden sille kunniaa. Harmaat pilvet roikkuvat kuin ripustettuina taivaankannella. Kauniilta näyttää harmautta vasten sateenkaaren väriloisto.

Aurinko tietää, että sen aika on hiipua ja odottaa ensimmäistä kevät päivää.

Syksy on pienen kuoleman aikaa... Puut kellastuvat, pudottavat lehtensä, valmistautuvat talven pakkaseen ja lumeen. Kuitenkin nekin elävät koko ajan, vaikka ei siltä näyttäisikään.. Kukat kuihtuvat ja lakastuvat, pellot niitetään ja sadot korjataan. Valmistautuminen talveen alkaa. Tuuli ulisee nurkissa ja mieli täyttyy lämmöllä katsoessa kynttilöiden lepattavaa valomerta. Haluaa vain kaivautua lämpimään kainaloon ja nauttia kuumasta teestä. Kuunnella sateen ropinaa peltikattoa vasten (voi kuinka sitä ääntä kaipaankaan!).

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi monet masentuvat syksyn harmauteen, valon hiljalliseen hiipumiseen. Monet miettii, että olisi edes talvi, niin lumi hohtaisi valoa pimeään. Mutta onko mitään ihanampaa kuin märkä, musta asfaltti, johon on tuhansittain liimaantuneita värikkäitä ruskalehtiä? Tai mustalla taivaalla miljoonittain tähtiä (toki niitä näkee myös talvella, mutta syystaivaalle ne ensin ilmaantuu)..

Ehkä jokaisen tulisi nauraa syksyllä, eikä rakentaa linnaansa ja suojaansa. Hymyillä harmaille pilville, nauraa sadepisaroille hiuksilla.. Elämäähän tämä vain on...

Ompahan taas aikaa vierinyt viimeisistä kirjoituksista, ellei noita haasteita oteta huomioon. Vaan eipä oikein ole ollutkaan mitään sanottavaa. En kyllä ole varma, että onko nytkään, mutta sanon sen silti teillekin asti..

Olen tässä jo pitemmän aikaa miettinyt tätä sukupuolten välistä tasa-arvo-asiaa. Ei todellakaan ole mikään kevyt aihe, mutta ehkä kuitenkin jollain tavalla kaikkien mielessä pyörivä asia. Ensinnäkin tasa-arvoa edesauttaisi se, ettei pieniä lapsia nosteta toisten yläpuolelle sukupuolen takia. Eli ei pidä kasvattaa lapsiaan tähän niin kuuluisaan, ja omaan nilkkaan napsahtavaan, "pojat nyt vaan on poikia"-ajatusmalliin. Jos minulla olisi tyttäreni lisäksi poika-lapsonen, niin kyllä sillekin opettaisin samat asiat kuin tyttösellekin, samoilla arvoilla kasvattaisin, enkä nostaisi kumpaakaan erikoisasemaan sukupuolen takia.

Tästä poikien ja tyttöjen epätasa-arvosta on hyviä esimerkkejä varmasti jokaisella. Pojille on jännittäviä leluja, tytöille nukkeja ja prinsessoja. Pojat saa olla ilkeitä ja aggressiivisiä, tyttöjen pitää olla kilttejä ja 'kunnollisia'. Pojat saavat pelata fyysisiä pelejä sekä enemmän väkivaltaviihdettä kuin tytöt. Kuinka siis on mahdollista tällaisista lähtökohdista saada aikuisenakaan sukupuolten välille minkäänlaista tasa-arvoa?

Tässä kohdassa tasa-arvoa edistävä pallo on meillä vanhemmilla. Meidän pitää antaa pojille ja tytöille samat opastukset elämään, samat ovet ovat auki molemmille. Ja mikä tärkeintä: KOTI on turvallinen paikka sekä tytölle että pojalle. Kummallakin on oikeus kaikkiin tunteisiin turvallisessa ympäristössä, sekä molempien täytyy tuntea olevansa rakastettuja, samalla lailla. Jos me vanhemmat emme puutu tähän asiaan jo nyt, on pitkä työ seuraavilla sukupolvilla edessä. Emme mekään saa maailmaa muuttumaan yhdessä päivässä, mutta meillä on se Lahja, että voimme kasvattaa muutoksen siemeniä lapsissamme, ja siitä se puro saakin jo alkunsa.

Päivän mietelauseeksi voidaankin laittaa: Kaikki on mahdollista, mikäli domino kaatuu oikeaan suuntaan.