IRC-Galleria

Ajatuksia...
Fyysinen kunto vaikuttaa vahvasti psyykkeeseen ja sitä kautta jaksamiseen.
Omatunto kolkuttaa puskemaan enemmän ja enemmän, pitemmälle ja pitemmälle, kovemmin ja kovemmin..
Vihaan sitä "äitiolentoa", kuka olen ollut (väsymyksen takia) vanhimmalle tyttärelleni jo pitemmän aikaa. Eikä minulla ole sanoja tai kykyjä selittää sitä hänelle oikein...
Kumpa joku voisi opettaa minua rakastamaan tuota uutta, vierasta tytärtä, kuka tuntuu imevän minusta kaiken elämän jokaisella suullisellaan maitoa...
Odotan, että läheiset osaisivat tehdä eteeni enemmän, mutta en osaa sitä heiltä pyytää, toisaalta heidän eleet ja sanat estävät minua pyytämästäkään
-jähmettävät minut arvooni.
Kunnialla kannan lisänimeä "äiti",
mutta joillekin se tuntuu tarkoittavan alempaa arvoa, elämäntilannetta, jota tulisi säälien "kunnioittaa", ehkä siksi olen alkanut säälimään itseäni, lapsiani sekä kaikkia muita "äitejä", vaikkei todellisessa maailmassa ole mitään tämän arvokkaampaa...
Kumpa saisin herätettyä toivon sisälleni.
Joka päivä tuntuu eloonjäämiskamppailulta, enkä ole enää varma,
kumpi meistä on heikompi: minä vai lapseni..
Kuolisinko, jos tietäisin heidän pelastuvan?
Vai tappaisinko, jotta tietäisin itse pelastuvani?

---

Ihmisillä on jonkin sortin harhakuva päässä siitä, että mitä pitempään elät, sen onnellisempi olet. Vaikka sinulla olisi kipuja, tuskaa ja kyyneleitä, et voi luovuttaa, ennen kuin olet yhdyskunnan silmissä tarpeeksi vanha sille.. Sitä tarkoitan "pelastuksella", haluan pelastaa itseni ja lapseni siltä tulevaisuudelta, ei ole oikein, että joku ulkopuolinen taho määrää onnesi tai elämäsi mitan..