IRC-Galleria

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko,
jolla on taskussa avain ja lukko,
niillä se sitoo Ystävät yhteen,
niin kuin maamies pellolla lyhteen."

Mistä te tunnistatte Ystävän ? Ja kuka taas on teille pelkkä Kaveri ? Mihin te tarvitsette Ystäviä ? Entä Kavereita ? Muistatteko kertoa heille, että he ovat tärkeitä ihmisiä teidän elämässä ?

Minulle ystävyys on: sanomatta jääneitä sanoja, vailla salaisuuksia; unohdettuja tekoja vailla vääryyden tunnetta; kriisejä ja niiden puintia; turinoita tuntitolkulla ilman asiaa; yhteinen hiljaisuus, jonka aikana voi ajatella, miltä kaikki tuntuisi, ellei olisikaan Ystävää, kenen kanssa se kaikki jakaa.

Vaikka Ystävät eivät aina kuulu meidän jokapäiväiseen elämään, niin he ovat silti läsnä. Ja jo pelkkä tietoisuus siitä, että tuki ja kuuntelija on VAIN puhelinsoiton päässä, helpottaa jo kummasti taakkaa. Ystävyys on monella tapaa syvempää kuin Kaveruus. Kavereiden kanssa voidaan pitää hauskaa ja jutella "kevyemmistä" asioista. Ja joskus Kaveri voi olla lähempänä kuin Ystävä. Kavereiden kanssa "suhteesta" puuttuu se syvyys ja ne useat kerrokset -moninaisuus, silti monesta kaveruudesta kehittyy elinikäinen Ystävyys.

Ystävälle voi kertoa AIVAN kaiken pelkäämättä, että sinut tuomitaan tai sinua halveksitaan, että kuulisit siitä ulkopuoliselta myöhemmin. Ystäviä on vaikea saada, mutta vielä vaikeampaa heidät on menettää! Yhteiset riidat ja taistelut kuuluvat ystävyyteen ja lujittavat sitä, aivan kuin parisuhdetta..

Monet kerrat elämän aikana tulee erotettua jyvät akanoista sekä ystävät kavereista/vihamiehestä.. Minä en ainakaan voisi elää ilman ystävän tukea. Joskus ystävä "korvaa" puolison, joskus äidin, joskus siskon/veljen ja joskus he täyttävät vaan tyhjän paikan elämässämme -olematta kuitenkaan ylimääräisiä! He kuuluvat siihen hyvänä ja huonona hetkenä. Eivätkä Ystävät katoa, vaikka myrsky tuhoaisi talosi -he ovat siellä tarjoamassa sinulle yösijaa!!

<3 Kaikille MINUN Ystäville!! Toivottavasti osoitan teille tarpeeksi usein, kuinka teitä rakastan ja arvostan <3

Tässä nyt aattelin näin julkiseen muotoon kirjottaa pikasesti meidän perheen kuulumiset. Tai minun kuulumiset, ihan kuinka vaan. Huomen matkataan (toivottavasti) kohti Kyy Yorkin kantakotia, siellä sitten ollaan tyttäreni kanssa reilu viikko rauhottumassa =) Ukkokulta joutuu ikävä kyllä olemaan töissä viikolla neljä päivää, mutt PITÄISI palata aattoksi joulun viettoon sinne sitten..

Joulun jälkeen alkaakin meidän muuttohärdelli.. Ei kamalasti ehdi irkillä istumaan ja kertomaan kuulumisia. Samaan syssyyn taitaa nettikin vaihtua, joka pidentää taas tätä nettikatkoa huomattavasti..

Mutta kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa, vietätte sitä tahi ette
sekä onnellista ja toiveiden täyttämää uutta vuotta 2007.

zaca kiittää ja kuittaa <3
Ikävä tulee kaikkia irkkinaamoja #IRCterapeutilta <3

Monet ovat varmasti kuulleet sanonnan "sokea rampaa taluttaa". Tiedätte siis varmasti sen negatiivisen kaiun, mitä sillä halutaan ilmaista? Mutta olisiko heidän muodostama parivaljakko todella niin "heikko" kuin sanonta antaa ymmärtää?

Meillä kaikilla on mielemme demonit, heikkoutemme, joita emme halua paljastaa muille. Meillä on myös vahvuutemme, joita taas haluamme muillekin esittää tai ainakin kertoa/ilmaista niiden olemassa olo. Mutta jos otetaan vaikka minun heikkouteni ja lisätään niihin sinun vahvuutesi, niin mitä siitä tulee? Parempi ihminen? Vai eikö mitään muuta kuin minun ja sinun vastakohdat yhdessä?

Mietitään uudelleen tuota sanontaa. Sokealla on kyky kävellä, vaan ei nähdä. Rampa on taas kyvytön kävelemään, mutta näkee. Eikö silloin heidän yhteistyönsä ole vahvempaa, kun toinen auttaa toista kykyjensä mukaan? Rampa toimii silminä ja sokea jalkoina. Molemmat oppivat toiseltaan jotain. He myös saavuttavat sen, mitä heidän omilla ruumillisilla kyvyillä ei voi saavuttaa. Toki sokean ja ramman eteneminen vaatii paljon enemmän yrityksiä ja oppimista kuin vaikka sinun ja minun.

Palataamme siis minuun ja sinuun. Jos minun heikkouteni lisätään sinun vahvuuteeni, niin mitä siitä saadaan? Ehkei parempaa ihmistä, mutta voimme opettaa toisillemme jotain. Voimme omaksua toisen kyvyt ja kyvyttömyydet, sekä auttaa toista löytämään keinoja päästä yli heikkouksista ja käyttämään paremmin hyväksi vahvuuksiamme.

Marraskuun lopun aforismina toimikoon: Älä mieti, mikä toisessa on huonompaa kuin sinussa -vaan mieti mitä voit toiselta oppia.

Muistatko sinä, joka juuri luet tätä tekstiä ja tunnet minut (esim. omistat puhelinnumeroni, olet paras kaverini, olet joskus jutellut kanssani jne.) miten tapasimme? Minä muistan (ehkä!) mutta muistatko sinä? Ole kiltti ja kommentoi, että tiedän sinun muistelleen meidän kaveruuttamme .)


Sinä, joka kommentoit (tai luit tätä) kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä, miten moni sinut muistaakaan!

Oletteko koskaan miettineet elämän tarkoitusta? Todennäköisesti kaikki ovat sitä ajatelleet, mutta vastaus on jokaiselle henkilökohtainen -omalaatuinen. Kuka ajattelee elämän olevan etsimistä -siis elämän tarkoituksen löytämistä. Joku pitää elämää "koe-elämänä" ennen kuoleman jälkeistä "palkintoa". Joku ajattelee elämän olevan seikkailu, ikuinen nuoruus. Toisille elämällä ei ole sen suurempaa merkitystä, silloin saatetaan ajautua kokemuksesta toiseen ajattelematta sen syvempää (=opettavaisempaa?) merkitystä. Jotkut elävät elämäänsä turvautuen jumalkuviin, eläen heitä varten -tai no ei nyt "heitä varten" vaan palvellen heitä (no kyllä te tiedätte, mitä ajan takaa..).

Toiset haluavat elää näiden yhteiskunnan asettamien "normien" mukaan: ensin opiskellaan, sitten edetään uralla, mennään naimisiin (vaikka sitten sen naapurin pisamanaamaisen tytön kanssa, kehen lapsena rakastui) ja saadaan lapsia (ehkä avioerokin kuuluu elämään -tarkoituksetta). Sitten valmistaudutaan vanhuuden "helppoihin" vuosiin, kun ei tarvi elää hektisessä oravanpyörässä, johon joskus 16-vuotiaana ajautui. Jossain kohdalla kai toiset huomaa elämänsä menneen jo, vaikka juuri hetki sitten koko matka oli alussa..

Mutta kuinka monesti olette pysähtyneet miettimään sitä, kuinka hullua on kuvitellaKAAN tämän maailman, luonnon, olevan meidän elämällä tarkoitettu kulissi? Monet ihmiset elävät täällä kuitenkin kuvitellen, että omistavat kaiken ja että voivat ostaa kaiken. Yhtiöjohtajilla on paljon "alamaisia" tekemässä heille (siis pomoille) tärkeää työtä.. Mutta olemmeko me täällä vain palvelemassa johtajia, auttaen heitä kasaamaan maallista mammonaansa? Sivusilmällä näemme kuitenkin, kuinka maailma tuhoutuu uusien teiden, kaupunkien, talojen, betoni viidakoiden tieltä.. Luuletteko todella, että elämäm Se Suuri tarkoitus olisi jahtaa vain henkilökohtaisia etuja? Rahaa, valtaa, omaa sotaansa ja rauhaansa..? Voisiko olla sittenkin niin, ettei kukaan tänä päivänä tiedä, mitä meidän todella tulisi tehdä tulevaisuuden suhteen..?

Kummastahan tulevat sukupolvet olisivat kiitollisia: puhtaasta luonnosta, jossa olisi turvallista liikkua vai asfalttien rikkomasta metsästä? Me voimme kuoria kaiken turhan ja typerän pois elämästämme, kuten ammatimme "luoman" arvovallan, kännykät, tietokoneet, netit, pelit, autot, pikaruokalaketjut ynnä muut "elämää helpottavat keksinnöt", ja mitä sen jälkeen jää jäljelle.. Mitä ilman me emme voisikaan elää? Happea, puhdasta vettä, ruokaa sekä luontoa.

Liekö siis elämän tarkoitus elää elämäänsä tasapainoisesti sopusoinnussa Äiti maan kanssa? Voisiko se todella olla näin yksinkertaista?

Kun kerran ollaan päästy syksyyn asti, niin voin kertoa teille, miksi tätä aikaa niin paljon rakastan. Mutta tämän ei toki ole tarkoitus kaikkia saada yltiöpäisesti rakastamaan syksyä (vaan on hyvä, että toiset tykkää kesästä tai muusta..).

Syksy on kaunein ja romanttisin vuodenaika. Metsä on kuin elävä maalaus, jossa puut maalaavat ruskoaan. Sadepisarat tanssivat laskevan auringon sillalla, eivät kuitenkaan vähätellen auringon valoa -vaan tehden sille kunniaa. Harmaat pilvet roikkuvat kuin ripustettuina taivaankannella. Kauniilta näyttää harmautta vasten sateenkaaren väriloisto.

Aurinko tietää, että sen aika on hiipua ja odottaa ensimmäistä kevät päivää.

Syksy on pienen kuoleman aikaa... Puut kellastuvat, pudottavat lehtensä, valmistautuvat talven pakkaseen ja lumeen. Kuitenkin nekin elävät koko ajan, vaikka ei siltä näyttäisikään.. Kukat kuihtuvat ja lakastuvat, pellot niitetään ja sadot korjataan. Valmistautuminen talveen alkaa. Tuuli ulisee nurkissa ja mieli täyttyy lämmöllä katsoessa kynttilöiden lepattavaa valomerta. Haluaa vain kaivautua lämpimään kainaloon ja nauttia kuumasta teestä. Kuunnella sateen ropinaa peltikattoa vasten (voi kuinka sitä ääntä kaipaankaan!).

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi monet masentuvat syksyn harmauteen, valon hiljalliseen hiipumiseen. Monet miettii, että olisi edes talvi, niin lumi hohtaisi valoa pimeään. Mutta onko mitään ihanampaa kuin märkä, musta asfaltti, johon on tuhansittain liimaantuneita värikkäitä ruskalehtiä? Tai mustalla taivaalla miljoonittain tähtiä (toki niitä näkee myös talvella, mutta syystaivaalle ne ensin ilmaantuu)..

Ehkä jokaisen tulisi nauraa syksyllä, eikä rakentaa linnaansa ja suojaansa. Hymyillä harmaille pilville, nauraa sadepisaroille hiuksilla.. Elämäähän tämä vain on...

Ompahan taas aikaa vierinyt viimeisistä kirjoituksista, ellei noita haasteita oteta huomioon. Vaan eipä oikein ole ollutkaan mitään sanottavaa. En kyllä ole varma, että onko nytkään, mutta sanon sen silti teillekin asti..

Olen tässä jo pitemmän aikaa miettinyt tätä sukupuolten välistä tasa-arvo-asiaa. Ei todellakaan ole mikään kevyt aihe, mutta ehkä kuitenkin jollain tavalla kaikkien mielessä pyörivä asia. Ensinnäkin tasa-arvoa edesauttaisi se, ettei pieniä lapsia nosteta toisten yläpuolelle sukupuolen takia. Eli ei pidä kasvattaa lapsiaan tähän niin kuuluisaan, ja omaan nilkkaan napsahtavaan, "pojat nyt vaan on poikia"-ajatusmalliin. Jos minulla olisi tyttäreni lisäksi poika-lapsonen, niin kyllä sillekin opettaisin samat asiat kuin tyttösellekin, samoilla arvoilla kasvattaisin, enkä nostaisi kumpaakaan erikoisasemaan sukupuolen takia.

Tästä poikien ja tyttöjen epätasa-arvosta on hyviä esimerkkejä varmasti jokaisella. Pojille on jännittäviä leluja, tytöille nukkeja ja prinsessoja. Pojat saa olla ilkeitä ja aggressiivisiä, tyttöjen pitää olla kilttejä ja 'kunnollisia'. Pojat saavat pelata fyysisiä pelejä sekä enemmän väkivaltaviihdettä kuin tytöt. Kuinka siis on mahdollista tällaisista lähtökohdista saada aikuisenakaan sukupuolten välille minkäänlaista tasa-arvoa?

Tässä kohdassa tasa-arvoa edistävä pallo on meillä vanhemmilla. Meidän pitää antaa pojille ja tytöille samat opastukset elämään, samat ovet ovat auki molemmille. Ja mikä tärkeintä: KOTI on turvallinen paikka sekä tytölle että pojalle. Kummallakin on oikeus kaikkiin tunteisiin turvallisessa ympäristössä, sekä molempien täytyy tuntea olevansa rakastettuja, samalla lailla. Jos me vanhemmat emme puutu tähän asiaan jo nyt, on pitkä työ seuraavilla sukupolvilla edessä. Emme mekään saa maailmaa muuttumaan yhdessä päivässä, mutta meillä on se Lahja, että voimme kasvattaa muutoksen siemeniä lapsissamme, ja siitä se puro saakin jo alkunsa.

Päivän mietelauseeksi voidaankin laittaa: Kaikki on mahdollista, mikäli domino kaatuu oikeaan suuntaan.

Tässä sitä itsekin kakoo keuhkojaan pihalle. Pieni keväinen flunssa on vallannut kehoni, mutta onneksi kuume ei ole ottanut noustakseen .) Olo toki on voimaton, eikä jaksa edes ajatellakaan mitään suuria, mutta onneksi ei tarvitsekaan.. -voi tyytyä pohtimiseen ,)

Kevättä ei vielä kuuluu, ei ainakaan kunnolla.. Ei ole kevättä vielä rinnassakaan, vaikka huhtikuu on ottanut jo alkaakseen. Lunta on tänään tullut (meillä ainakin) ihan kamalasti, osa tietysti suli heti maahan osuttuaan, mutta kyllä loska lisäänty. Ois jo kesä, ihan vaan sen takia, ett sitten tulisi kaunein vuodenaika: syksy =)) Ja syksyn jälkeen saa taas maha perhosia pullollaan odottaa ensilumen valkoista vaippaa.. [miksi minusta tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat tänne ennenkin?!]

Mutta on kevätkin kaunista aikaa, ja kesä =) Näkyy paljon taivaan ikuisen sinen vartijoita: lohikäärmeitä, kullankeltaisine siipineen korkealla taivaalla. Tulee sadekeijut, kukkakeijut, metsäkeijut... ja peikot valtaavat metsät ja pellot, nukkuvat päiväuniaan hännät pystyssä alkeiskasvillisuuden seassa (ellei kukaan satu tietämään, niin sen hassun kasvin, millä on valkonen karvanen kukka[tai siis 'pää'] on kotikonnuillani nimetty peikonhännäksi). Pienenä valvoin monta yötä vain jotta näkisin peikkojen heräävän auringon laskettua.. Olen ollut omituinen lapsi, ja opetan omasta omituisempaa .D Nyt ollaan saatu ihailla pitkän talven ajan lumikeijuista ja lohikäärmeiden tanssista laskevan auringon sillalla.. Silti kaipaan jo kesää ja uutta syksyä.. Syksyllä voinkin kertoa tarkemmin, miksi rakastan sitä sadekautta yli kaiken ,)

Päätän kevätnuhaisen paapatukseni tähän, ja lopetan pohtimisen.. Kunnes tulee taas jotain miettimisen arvoista vastaan..

Mitäpäs tässä oikeestaan olisi ehtinyt tapahtumaankaan, ei juurikaan mitään. Tyttäreni kasvaa ja kehittyy tällä hetkellä NIIN nopeasti, että oikein pelottaa ja haluaisin vain hetkeksi pysäyttää ajan. Ikävä kyllä se ei onnistu.. Silloin pitää mennä seudulle, missä aika ei merkitse mitään. Näin siis saa kuvitteellisesti ajan pysähtymään, ja näkee enemmän molemmilla silmillä .) [minun hymiöillä on aina toinen silmä ummessa, koska liikaa on isketty tikulla silmään ,)= ]

Ja ajasta vielä.. Mikähän kumma on ihmisen joskus pakottanut takertumaan aikamääreeseen? Miksi kukaan on halunnut tietää "paljonko kello on nyt"? Ajassa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta se aiheuttaa kamalaa kiirettä kaikille, joka ei olisi pakollista, ja kiire taas aiheuttaa ressiä, mikä ei ole suotavaa. Tai siis kyllä kuulemma pieni ressi on hyvästä, koska se vaikuttaa kuulemma positiivisesti lopputulokseen.. Hevonpuppua sanon minä. Minä en jaksa kahlita aikaa ranteeseen, eikä minua jaksa kiinnostaa, mennäänkö me nukkumaan ennen vai jälkeen puolen yön. Ihminen on tehnyt itsensä riippuvaiseksi monesta _turhasta_ asiasta, joita ilmankin tulisi toimeen.. Nykysellään kun elellään tämmösessä hyvinvointiyhteiskunnassa nimeltään markkinatalous (sekä kilpailuyhteiskunta), niin voidaan odottaa hetkeä, jolloin kaikki aika maksaa. Tiedättehän, kun menette lääkäriin tai jonnekin, niin maksatte aina siitä ajasta (yleensä ylihintaakin, mutta se ei ole lainkaan asian pointti). Soitatte jonnekin, maksatte jälleen ajasta. Joten kohta puoleen varmasti koittaa hetki, jolloin me saamme alkaa maksamaan siitä ajasta, jonka vietämme nukkuen, sillä nukkuva ihminen on turha taakka yhteiskunnalle (koska se ei tee työtä, mistä se vois maksaa sillä hetkellä veroa jne. jne.) tai ajasta perheemme parissa.. Mutta parisuhteesta ja siihen kuluvasta ajasta ei pitäisi kenenkään periä maksua, sillä joskus ne harvat yhteiset hetket tuottavat lisää veronmaksajia hyvinvointiyhteiskuntaamme..

Huoh.. Tätä mieltä en oikeasti ole, kärjistän vain kokemaani ja näkemääni. Mutta ehkä joidenkin ihmisten on syytäkin ottaa nämä asiat vakavasti, koska sillä voi olla positiivinen vaikutus lopputulokseen. Niin kauan kuin nukkuminen ei maksa mitään, niin kauan voi valvoa ,) Kauniita unia ja hyviä huomenia.

Oikeastihan elämä on varsinaista taiteilua jollain veitsenterällä. Ikinä ei tiedä, mikä on tulossa vastaan, kun menet pihalle. Eikä koskaan voi tietää, kenet hukkaa tai kenet löytää.

Ja mistäkö tämä on tullut mieleeni? Siitä, kun näin unta.. Unet ovat oikeasti jostain Saatanasta. Sitä miettii ja kääntää ja vääntää unia mielessään koko päivän, eikä siltikään löydä mitään tarkoitusta kimppuun hyökkäävälle karhulle tai tekstille, mitä näki lukevansa. Mutta palataas alkuperäiseen, vaikka koko ajan olen kertonut pelkkää asiaa. Näin unta, että sain kirjeen, ja siinä kuoressa oli kummallinen nimi minun oman nimen lisäksi. En ole eläessäni kuullutkaan sellaista nimeä, saati sitten tuntisin sen nimisen ihmisen. Toisekseen näin unta entisestä luokkakaverista, kuka sen kirjeenkin minulle oli lähettänyt.. Se vaan käveli vastaan, kun olin matkalla kauppaan. Sitä on sitten ihmetellyt, että mitähän sillekin kuuluu ja missähän hän asuu.. Vaan kaikki ihmiset on joskus tullut hukattua.. [En ala asiasta valittamaan, koska se oli aikoinaan tietoinen ratkaisu]

Aikakin menee aivan liian nopeaa, tai ainakin näin pitkään paikallaan ollessa se siltä tuntuu. Kotona oleminen on kyllä helppoa, mutta tulevaisuuden suunnittelu pitkän 'poissaolon' jälkeen on kamalan vaikeeta. Tuntuu kuin ei enää osaa edes laskea tavallisia laskuja (1+1=3) tai puhua vieraita kieliä tai.. Sitä vaan on unohtanut kaiken 'turhan', vaikka aina on tiedossa ollutkin, että opiskelua on pakko jatkaa, kun aika on valmis. Mikähän minusta tulee isona?

Sitä minä mietin seuraavaan asti..