IRC-Galleria

Kun kerran ollaan päästy syksyyn asti, niin voin kertoa teille, miksi tätä aikaa niin paljon rakastan. Mutta tämän ei toki ole tarkoitus kaikkia saada yltiöpäisesti rakastamaan syksyä (vaan on hyvä, että toiset tykkää kesästä tai muusta..).

Syksy on kaunein ja romanttisin vuodenaika. Metsä on kuin elävä maalaus, jossa puut maalaavat ruskoaan. Sadepisarat tanssivat laskevan auringon sillalla, eivät kuitenkaan vähätellen auringon valoa -vaan tehden sille kunniaa. Harmaat pilvet roikkuvat kuin ripustettuina taivaankannella. Kauniilta näyttää harmautta vasten sateenkaaren väriloisto.

Aurinko tietää, että sen aika on hiipua ja odottaa ensimmäistä kevät päivää.

Syksy on pienen kuoleman aikaa... Puut kellastuvat, pudottavat lehtensä, valmistautuvat talven pakkaseen ja lumeen. Kuitenkin nekin elävät koko ajan, vaikka ei siltä näyttäisikään.. Kukat kuihtuvat ja lakastuvat, pellot niitetään ja sadot korjataan. Valmistautuminen talveen alkaa. Tuuli ulisee nurkissa ja mieli täyttyy lämmöllä katsoessa kynttilöiden lepattavaa valomerta. Haluaa vain kaivautua lämpimään kainaloon ja nauttia kuumasta teestä. Kuunnella sateen ropinaa peltikattoa vasten (voi kuinka sitä ääntä kaipaankaan!).

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi monet masentuvat syksyn harmauteen, valon hiljalliseen hiipumiseen. Monet miettii, että olisi edes talvi, niin lumi hohtaisi valoa pimeään. Mutta onko mitään ihanampaa kuin märkä, musta asfaltti, johon on tuhansittain liimaantuneita värikkäitä ruskalehtiä? Tai mustalla taivaalla miljoonittain tähtiä (toki niitä näkee myös talvella, mutta syystaivaalle ne ensin ilmaantuu)..

Ehkä jokaisen tulisi nauraa syksyllä, eikä rakentaa linnaansa ja suojaansa. Hymyillä harmaille pilville, nauraa sadepisaroille hiuksilla.. Elämäähän tämä vain on...