IRC-Galleria

Vastaus on helppo. Ei välitä muista tai muiden mielipiteistä. Ei luota kehenkään. Ei yritä tietää pitääkö toinen sinusta vai ei. Niin se on paljon helpompaakin. Pitää huolta itsestään. Nauttii itsestään. Ei anna maailman masentaa kaikilla murheillaan. On itsetietoinen ja elää tavoitteelisesti.

Miksi kuitenkin joskus lankeaa luottamaan?

Loppuenlopuksi ihminen on kuitenkin laumaeläin ,eikä siksi pärjää loputtomasti yksin. Mutta läheisyydelläkin on rajansa. Ei kenenkään tarvitse olla täysin kiinni toisessa,jos ei ole tarkoitusta viettää loppuelämäänsä yhdessä.Kun en kiinny ystäviin liikaa eivät ne koskaan katoakkaan tai kyllästytä. Vaikka ei vannokkaan sydänystävien tärkeydelle ja haluaa olla oma itsensä niin silti satunnainen hyväksyntä ja ihailu tuntuu hyvältä. Ihailu tosin on liian usein kateutta.

Mistä kateus tulee?

Itse en pidä itseäni kateellisena ihmisenä. Enkä siksi osaa vastata tuohon. Itse mielummin ihailen. Onko se sitten jonkun sorttista kohtaloon alistumista? että voi hyvillä mielin pitää toisen lauluääntä kauniina tai urheilullisuutta hyvänä asiana tuntematta silti tarvetta itse samaan lahjakkuuteen? Onko se luovuttamista?

Minusta ei. Minusta se on omien voimavarojen ja hyvien puolien tiedostamista. Sen ,että tietää ja tuntee omat rajansa ja voi olla ylpeä toisesta,joka pystyy parempaan. Eli toisin sanoen lähinnä itseään etsivät ihmiset ovat kateellisia. Uskon ,että kaikilla on jokin lahja. Toiset eivät ehkä löydä sitä koskaan tai se ei ole mitään arvostettua. Kuten vaikka valehtelu. Monilahjakkuudet ovat loppuenlopuksi kuitenkin ne joilla on vaikeinta.

Onnellekkin voi olla kateellinen. Sen tunteen varmaan jokainen kerran eronnut tietää. Kun kadulla on tullut vastaan rakastava pari. Se ei kuitenkaan ole vakavaa ja asiaa miettimällä muilta kannoilta sellainenkin kateus katoaa. Vaikka olen yksinäinen ,niin en enää kadehdi pareja vaan olen oppinut olemaan onnellinen heidänkin puolestaan.

Kaikki on siis itsestä kiinni. Tunteet ovat kemiallisia reaktioita ja siksi tuntuvat koko kehossa. Ja kyllä,niitä voi hallita. Se tiedettiin jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Hallinta ei saa tarkoittaa tukahduttamista. Sellainen vain tekee ihmisistä aikapommeja,mutta energioita voi kanavoida.

Olen itse huono tunteilija. Tai en ole ,mutta en pysty olemaan täysin avoin ja siksi ihailenkin aitoja ihmisiä ,jotka reakoivat ajattelematta seurauksia. Näistä ihmisistä pitäminen voi vielä koitua kohtalokkaaksi. Tietyn statuksen omassa yhteisössään saavuttamalla ei enää tarvitse salata tunteitaan eikä mielipiteitään,mutta se ,joka lasketaa kastin alimmaksi joutuu elämään kivikasvona. Mikä on tietysti luonnollinen reaktio,mutta näin jälkeenpäin ajatellen. Ei se ainakaan hyväksi ole. Kestää kauan löytää taas sosiaaliset taitonsa,vaikka toisessa ihmisryhmässä missä ei ole ennalta tuomittu,mutta jos ei enää pysty olemaan sosiaalinen, niin voidaan sanoa että asteikkosi sijoittumisessa näkyy kasvoista.

Olen itse ollut joskus se minkä kustannuksella pilaillaan. Jossain vaiheessa siitä ei enää välitä,mutta se on jollain tasolla menetys. Kovettuminen on hyväksi yleisesti katsottuna,mutta onko se sitä ihmiselle itselleen?