IRC-Galleria

Vastaus on helppo. Ei välitä muista tai muiden mielipiteistä. Ei luota kehenkään. Ei yritä tietää pitääkö toinen sinusta vai ei. Niin se on paljon helpompaakin. Pitää huolta itsestään. Nauttii itsestään. Ei anna maailman masentaa kaikilla murheillaan. On itsetietoinen ja elää tavoitteelisesti.

Miksi kuitenkin joskus lankeaa luottamaan?

Loppuenlopuksi ihminen on kuitenkin laumaeläin ,eikä siksi pärjää loputtomasti yksin. Mutta läheisyydelläkin on rajansa. Ei kenenkään tarvitse olla täysin kiinni toisessa,jos ei ole tarkoitusta viettää loppuelämäänsä yhdessä.Kun en kiinny ystäviin liikaa eivät ne koskaan katoakkaan tai kyllästytä. Vaikka ei vannokkaan sydänystävien tärkeydelle ja haluaa olla oma itsensä niin silti satunnainen hyväksyntä ja ihailu tuntuu hyvältä. Ihailu tosin on liian usein kateutta.

Mistä kateus tulee?

Itse en pidä itseäni kateellisena ihmisenä. Enkä siksi osaa vastata tuohon. Itse mielummin ihailen. Onko se sitten jonkun sorttista kohtaloon alistumista? että voi hyvillä mielin pitää toisen lauluääntä kauniina tai urheilullisuutta hyvänä asiana tuntematta silti tarvetta itse samaan lahjakkuuteen? Onko se luovuttamista?

Minusta ei. Minusta se on omien voimavarojen ja hyvien puolien tiedostamista. Sen ,että tietää ja tuntee omat rajansa ja voi olla ylpeä toisesta,joka pystyy parempaan. Eli toisin sanoen lähinnä itseään etsivät ihmiset ovat kateellisia. Uskon ,että kaikilla on jokin lahja. Toiset eivät ehkä löydä sitä koskaan tai se ei ole mitään arvostettua. Kuten vaikka valehtelu. Monilahjakkuudet ovat loppuenlopuksi kuitenkin ne joilla on vaikeinta.

Onnellekkin voi olla kateellinen. Sen tunteen varmaan jokainen kerran eronnut tietää. Kun kadulla on tullut vastaan rakastava pari. Se ei kuitenkaan ole vakavaa ja asiaa miettimällä muilta kannoilta sellainenkin kateus katoaa. Vaikka olen yksinäinen ,niin en enää kadehdi pareja vaan olen oppinut olemaan onnellinen heidänkin puolestaan.

Kaikki on siis itsestä kiinni. Tunteet ovat kemiallisia reaktioita ja siksi tuntuvat koko kehossa. Ja kyllä,niitä voi hallita. Se tiedettiin jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Hallinta ei saa tarkoittaa tukahduttamista. Sellainen vain tekee ihmisistä aikapommeja,mutta energioita voi kanavoida.

Olen itse huono tunteilija. Tai en ole ,mutta en pysty olemaan täysin avoin ja siksi ihailenkin aitoja ihmisiä ,jotka reakoivat ajattelematta seurauksia. Näistä ihmisistä pitäminen voi vielä koitua kohtalokkaaksi. Tietyn statuksen omassa yhteisössään saavuttamalla ei enää tarvitse salata tunteitaan eikä mielipiteitään,mutta se ,joka lasketaa kastin alimmaksi joutuu elämään kivikasvona. Mikä on tietysti luonnollinen reaktio,mutta näin jälkeenpäin ajatellen. Ei se ainakaan hyväksi ole. Kestää kauan löytää taas sosiaaliset taitonsa,vaikka toisessa ihmisryhmässä missä ei ole ennalta tuomittu,mutta jos ei enää pysty olemaan sosiaalinen, niin voidaan sanoa että asteikkosi sijoittumisessa näkyy kasvoista.

Olen itse ollut joskus se minkä kustannuksella pilaillaan. Jossain vaiheessa siitä ei enää välitä,mutta se on jollain tasolla menetys. Kovettuminen on hyväksi yleisesti katsottuna,mutta onko se sitä ihmiselle itselleen?

hih. Joka aamu nouset ylös viimeistään kahdeksalta ja olet valvonut puoleenyöhän ,koska tutustuit juuri mielenkiinotoiseen ihmiseen tai et malttanut lopettaa hyvää kirjaa tai lempi tv sarjasi alkaa liian myöhään. Saattaa olla myös ,että joskus haluat pestä hiukset iltasella ja mennä saunaan istumaan. Pitäisi hoitaa kädet ja kynnet koska ne kertovat paljon ihmisestä. Talvipakkasila pitäisi rasvata ihoa joka puolelta. Tehdä jopa läksytkin joskus.

Kun aamulla sitten juokset 100m ehtiäksesi bussiin ja rasitus astma yrittää tappaa sinut pakkasilmalla vain ,jotta saisit päivän kuunnella kun opettajat kertaavat itsestään selviä tai miljoonaan kertaan jo puhuttuja asioita. Juuri kun aletaan opiskella jotain uutta mikä kaikkien lukioon menevien on pakko tietää alkaa hälinä ja kun mölyn yli saat lopulta selville luettavat sivut tunti päättyy. On totta kai hyviäkin päiviä,mutta tänään aikani meni kynsilakan pois raaputtamiseen ja kavereiden kansasa pelleilyyn.

Koko koulu järjestelmä mättää. Miksi ainoastaan ysi luokan menestyminen vaikuttaa jatko opintojen saantiin? Eikö olisi fiksumpaa arvioda hiukan pidempää aikaväliä? Minäkin myönnän olen ottanut rennosti käytännössä tähän asti. En vieläkään paljoa tee ,mutta ne läksyt joita ei välitunneilla ehdi rustaamaan ja kokeisiinkin luen nyt. Voisin tietysti tehdä enemmän, mutta periaatteessa se on turhaa,koska tämänhetkisellä keskiarvollani pääsen käytännössä ihan minne vain. Turhaa siis.

Enkä ymmärrä sitäkään miksi ylä-asteen alussa luokkia ei jaete mitenkään järkevin perustein. Eikö ala-asteen viimeisen todistuksen perusteella voisi kuitenkin jaotella ihmisiä edes jossain määrin taso ryhmiin? Opettajillekkin se olisi helpompaa. voisivat hikutkin oppia jotain uutta. Eikä jäisi niin paljon kuulematta muutaman "meluapinan" vuoksi.

Toisaalta erilaisuus tuo vaihtelua ja tutustuttaa eri "tasoisia" ihmisiä väkisin toisiinsa,mutta ison osan ei edes tarvitse yrittää koko peruskoulun aikana.

Opetus suunnitelma ja arvostelu perusteet tiukkenivat olevinaan vuonna 2000. Itse en huomannut mitään. Hyvä näitä on hallituksessa päättää ,kun opettajat suhteuttavat numeronsa luokankeskitasoon. Omalla luokallamme kokeiden keskiarvo on lähes aina kasin pintaan.Hyvin siis. Tunnen silti tietyt arviointi perusteet vääriksi,vaikka omissa numeroissa ei valittamista olekkaa. Esim edellinen uskonnon kokeemme. Se oli joka luokalla tismalleen samanlainen,mutta samalla pistemäärällä meidän luokassa sai 6 kun rinnakkaisluokassa 8. Kahden numeron heitto? Se ,että luokalla on hyviä ei minusta saisi olla se tekijä mikä laskee huonompia vielä huonommiksi. Edellä mainitusta tilanteesta valitettiin. Ei muutosta. Luokkien arvostelut eri arvoisia.

Olemme nuoria. Sopeudumme. Mutta silti toivoisin ,että tämä olisi yleisessä tiedossa ja ihmiset voisivat itse tiedostaa olevansa hyviä.....tai huonoja.

Kun mä olin pieni mun isovellu vei mut aina pienelle purolle kalaan ja kuunteli mun lapsellisii juttui ja iloitsi mun kanssa pienista ahvenista ja särjistä. Kun mä en nähnyt sitä ,kun se asuu 500km päässä musta, mulla oli ikävä. Nyt sillä on omat lapset eikä se tietysti mitenkään ehdi olla mun kanssa sillä tavalla,mutta silti mulla on ikävä. Nytkin kun kirjoitan tätä vedet nousee silmiin.

Kun se sai noidan nuolen selkäänsä eikä pystynyt liikuttaa ala raajoja oltiin aika varmoja,että se ei enää kävele olin sairaalassa ja yriti olla vahva ja pitää itkua. Sitä ei ymmärrä miten kamalalta näyttää kun käytännössä kaksimetrinen toistasataa kiloa painava mies yrittää nousta ,mutta jalat ei oikeasti toimi.

Kerran se ajoi kotoaan meille moottoripyörällä ja olin ainoa ,joka oli kotona. Aloin tekeen meille jotain hyvää ruokaa. Se tuli mun luo ja pyys saada halin pikkuliskolta ja kun mä pääsin sen syliin niin en olis halunnut päästää irti...

Italian reissussa teatterin kanssa viimeisenä iltan istuimme nuorisohotellin läheisessä bubissa ja nainen siellä ennusti korteista minulle. OIkeastaan ainut asia mikä jäi mieleen oli viimeinen kortti ,joka kertoi ,ett minulle elämässä tärkeintä on mun vanhin veli. Mä en ollut ikinä ajatellut sitä niin ,mutta kun se sanottiin ääneen aloin itkee. Oli pakko laittaa viesti veljelle pohjoiseen.

Tänään äiti otti tän puheeks ja puhu meidän kalareissuista. Vedet alko valuu silmistä.

Johtopäätös: Se on mun isä hahmo.

Ylöshän sitä pääsi.Tos vasta puolen päivän jälkeen tosin=). Pitää sitä univelat joskus pois nukkuu. Oli kyllä vaikee keksii hyvä syy nousta ylös. Tilanne on sama joka viikonloppu. Sit muistin et mun "laaja" orkidea kokoelma on kastelematta ja nousin suihkuun ja syömään.
Suihkuun mennessä jäin alastomana koko vartalo peilin eteen seisoon ja katseleen itseäni.
Mietin,että olenkohan itserakas tai jotain kun en löydä asioita joita inhoaisin. Kun sitten kuitenkaan yksikään niin sanottu ensimmäisen sarjan mies eikä edes poika ole musta kiinnostunut. Toisaalta tapailenhan mä useita ihmisii ,mut ei se tunnu siltä. Yritän tutustuu uusiin ihmisiin ,mut varon tällästa sydän ystävä käsitettä. Se ei vaan sovi mulle. Miten mä saisin elämään mahtuun 2 ihmistä ,joita tapailla tiukasti ja mun suunnattoman kunnianhimoni?
Siinä vaiheessa kun mun pitä valita elämän kumppanin ja parhaan ystävän välillä tiedän mitä tekisin. Varmasti moni muukin,mutta mä en halua sellaiseen tilanteeseen koskaan.Eksyn taas. Oli tarkoitus puhuu siitä ,että mua koko elämän haukuttu rumaks ja läskiks. Ala-asteel totta kai pahemmin ja kyllä mä aika pulla välillä olinkin. Olen laihtunut 7lk:sta noin 16kg. Ei se oo paljon mun kokoisesta naisihmisestä mut suurin osa vaatteista meni uusiks=) Tavallaan oo tyytyväinen. Aknekin on kadonnut lähes kokonaan ja tyyppi ,joka on haukkunut mua päikkäristä asti myöns joku aika sitte et vois tykätä musta. Se oli aika riemu voitto sinänsä.
Ala-aste aikainen kiusaaja lähenteli ilosaari rokis ,mut siitä en ollut yhtään ylpee vaan sain vieläkin paniikki tilan ja alistumis kohtauksen,vaikka tälleen ajatelle oon nuorison muodostamassa arvo järjestyksessä paljon sen yläpuolella. Kuulostaa tosi kylmältä mut näin se menee. Se ,että kaverin kaveri sai sen lähtee pois mun läheltä autto sillon,mut ei se piina päässä oo loppunut. Se palaa aina kun se lähestyy mua, vaikka ei se enää tuu puhuun. Mikä on mulle huomattavasti helpompaa. Mä oon sitä mieltä et koulu kiusaus ei tee pahaa valmiiks vahvoille persoonille. Ne kasvaa ja niistä tulee yrittäjii ja johtajii. Ne oppii elämään kaikenlaisten ihmisten kanssa ja olemaan välittämättä muista. Musta tuntuu et mä oon kadottamassa sitä hienoo asiaa. Musta on tulossa ylpee. Vaik en paljon muitten sanomisista välitäkkään. Paitsi joskus ,kun joku ihminen minkä oot luullut pitäneen itsestä.

Tää galleria on musta hyvä paikka käsitellä omaa ulkonäköään ja pönkittää omakuvaansa. Tän kautta lopulta tosiaan oppii hyväksymään omat vikansakkin eikä muutkaan enää nää niitä,jos ei tarkoituksella niitä etsi. Kaikki ehkä ei ajattele näin,mutta kohta 10vuotta pekkalassa on pistänyt päähän ajatuksen omakuvan tärkeydestä.Se miten käsittää itsensä on iso osa sitä. Peili on huono väylä. Sen eteen mentäessä voi vetää vatsaa sisään tai jännittää käsi varsii ja sit perään kuvitella että on täydellinen. hih. Tai ainakin moni tekee näin.

Oli muutakin ,mutta ajatus katkesi. Kyllä se vielä joskus tulee vastaan.

hajatelma:
Onko hiuksia vakiosti värjääviä poikia tosiaan vain 9% Suomen väestöstä?
Ja onko oikeasti syytä laskea nämä metroseksuaaleiksi?

Loppu kevennys:
Iskä osti hesan moottoripyörä messuilta mulle kyltin jossa lukee


SCOOTER PARKING
ONLY
<

---

>
all others will be
crushed

scooter tyttö kun oon....toistaiseksi=)

Täälä on nyt sitten tälläinenkin mahdollisuus. Tarkoitan siis muillekkin kuin VIP käyttäjille.Anteeksi myöhäinen ajankohtani,mutta päivän ruokailu jäi heikoille ja kun ruokailu on minulle sosiaalinen tapahtuma niin ajattelin koneen avata seuraksi.
Mitäs tänne on tapana kirjoittaa?
Kun ei täysin päivkirjamaisuuteenkaan voi luistaa,vaikka ei minulla oikeastaan ole isompia salaisuuksia.

Tässä päivässä tai siis edellisessä ei oikeastaan ollut mitään maata murskaavaa. Mielestäni päässäni oli tänään paljon ajatuksia,mutta liian pitkä aivokuolleisuus tila TV:n edessä on saanut unohtamaan useimmat. Muistan kuitenkin, että kun äidin iän takia puhuimme hormooneista. Ajautui keskustelu jossain vaiheessa automaattisesti kohdun seudulle,eikä mielenkiintoa aiheeseen ainakaan tämän päiväinen biologian tunti yhtään vähentänyt,mutta eksyn aiheesta. Mietin nykytekniikkaa nimen omaan hedelmöittämis ja perinnöllisyys asioissa. Omat tunteeni kyseisiä kohtaan ovat hiukan sekavat. Uskonnon opettajamme Mikko-Ville Vartiainen heitti ilmaan ajatuksen ,että esim perinnöllisiä sairauksia ja vammaisuutta etsittäessä jo mikroskoopin alla suoraan hedelmöittyneist munasoluista aloitetaan syrjivä ajattelu. (siis mitä?). En todellakaan usko,että hyväksyntä on menossa parempaan suuntaan. Olisiko se nyt niin kamalaa ,jos ihmisille pystyttäisiin antamaan kilpailu kykyisempi lähtöpiste? siis ,että jos esim 100% varmuudella keskiiässä tappava sairaus voitaisiin havainnollistaa muna solusta 50% varmuudella ennen kuin se edes olisi sisälläsi kasvamassa(tai vaimosi sisällä)? Ei tarvitsisi abortoida vakavasti vammaista lasta ja tuntea syyllisyyttää siitä jälkeen päin, koska se olisi havaittavissa? Minusta oikeastaan on enemmän väärin synnyttää vakavasti vammainen lapsi tähän yhteiskuntaan ,joka teilaa sen jo oman itsensä takia. Totta kai on olemassa vahvoja ja viisaita ihmisiä ,jotka eivät välitä siitä mitä muut ajattelevat,mutta entäpä ne joille se on kaikki kaikessa? Jos on olemassa sielu,olen varma niiden satunnaisesta jaosta. Se syy miksi tämä seulonta menetelmä ei ole käytössä edes riskiryhmällä johtuu siitä ,että kun perimän tutkimus etenee voidaan solun tumasta jo selvittä silmien ja hiusten väri ,sukupuoli jne. Tutkiat pelkäävät,että lopulta parit ajautuvat siihen kamalaan pinnallisuuteen missä kaikki on tiedettävä ennalta. Ehkä syystä,mutta olisiko mahdollista hyödyntää tietämystä edes jossain määrin?
Toivottavasti edes joku ymmärsi mitä ajan takaa.

Toinen tämän päivän asia liittyy välinpitämättömyyteen. Minusta on tullut jossain määrin sellaisen harjoittaja, mutta lähinnä "läheisistä" ihmisistä. Periaatteessa tunnen tarvetta puhdistaa pöydän ja alkaa alusta, mutta tunnen vanhojen ihmissuhteiden lopettamisen liian vaikeaksi ja työlääksi niin etten loukkaisi ketään.Täysin mahdoton tehtävä siis. Onneksi elämässäni kääntyy lukion myötä uusi lehti ja tietyt asiat ja ihmiset jotka ennen edustivat minua ja minun persoonaani ja ajattelu tapaani eivät tee siitä enää. En syytä ketään. Tunnen itse muuttuneeni toiseen suuntaan ja ihmisten ympärilläni päin vastaiseen tai sitten jumittuneen kokonaan.Tuntuu ,että moni ei aio edes yrittää enää kasvaa.Enkä voi sitä vaatia.
Itse kuitenkin kaipaan ympärilleni uusia ihmisiä ja ajatuksia. On paljon asioita joita pitäisi muuttaa,mutta joskus on vain helpompi yrittää kestää ja antaa olla.hih. Tämä taitaakin olla maailman suurin ongelma.Aina ei jaksa taistella jatkuvan muutoksen puolesta.

Tietyt asiat katoaa aikanaan....

...ja ihmiset.