IRC-Galleria

Jotenkin vituttanut tässä lukea uutisia e-pillereiden aiheuttamista haitoista ja kuolemista. Asiahan ei sinällään ole mulle uusi; olen noita kauhukertomuksia lukenut jo joitakin vuosia. Kuullutkin juttuja. Kohdannut ihmisen joka avoimesti kertoi naisensa kuolleen keuhkoveritulppaan e-pillereiden takia.

Syönyt itsekin niitä kauhunsekaisin tuntein- tarkkaillut kaikkia tuntemuksiani, miettinyt mistä oireesta pitäisi huolestua ja pitäisikö sittenkin lopettaa niiden syönti. Kokenut vittuuntuneisuutta siitä miten juuri naisten pitää alistua e-pillereitä vetämään kun "kortsu on niin ikävä ja kalliitakin..."

Varsinkin kun se seksi ei todellakaan ole mitään ihmeellistä. I'm telling ya, neitsykäiset. Mitään odotettavaa ei ole.

Ymmärrän että e-pillereitä kirjoitetaan myös mm. akneen ja kuukautiskipuja helpottamaan mutta tässä kirjoituksessani kohdistan tämän asian niihin joilla pillerit ovat käytössä vain ehkäisyyn.

Tosin, one could ask miksi ne kortsut on laitettu sellaisiin "paketteihin" ettei niitä saa auki kuin kaksin käsin ja valot päällä. Naisena on jokseenkin kiusallista katsella vierestä sitä sähläystä tai muuten odotella... en lähde sen tarkemmin kuvaamaan mut luulenpa et jokunen tyttö/nainen tietää mistä puhun.

Mutta... ovatko ne e-pillerit turvallisia? Todennäköisesti ovat mutta toisaalta mistäs sitä tietää. Riskinhän siinä kuitenkin ottaa. Ei se siinä kohtaa kun löytää itsensä sairaalasta varmaan kauheesti lohduta ajatella miten harvinainen oma tapauksensa on.

Vituttaa myös se miten jotkut miehet pitää jonain itsestäänselvyytenä sitä että "kaikki naiset syö pillereitä". Eli se "syöthän sä pillereitä?"-kysymys oikeastaan tarkoittaa:

"Sä varmaan syöt pillereitä kun kaikkihan naiset niitä syö ja jos et syö niin katon sua silleen pahasti että mitä vittua, laitatko mut tosiaan hakemaan jotain kortsuja saatana! Ole sitten ilman!"

Helppohan se on kun itse ei tarvitse kärsiä pillereiden seurauksista. Naisenhan se aborttikin on läpikäytävä, yksin.

Mieshän voi aina sanoa kuinka "söisi itse niitä e-pillereitä jos vaan voisi.." kun on aivan satavarmaa ettei miehille tulla ikinä kehittämään mitään pillereitä- miehet nimittäin nousisivat helvetinmoiseen vastarintaan pillereiden aiheuttamista haitoista ja pakkohan ne olisi ottaa tosissaan.

Naisen osa on "kärsiä hiljaa itsekseen".

Mies ja nainen ei vaan voi olla näissä ehkäisyasioissa tasa-arvoisia, ei sitten mitenkään.

Paitsi sitten tietysti kun "käy vahinko" kääntyy asiat päälaelleen. Nainen saa päättää mitä tekee- pitääkö lapsen vai ei.

Mutta olipa miehellä ainakin kortsutonta seksiä. Kaipa se lohduttaa.

Mä oon hiljattain (viimeisten kuukausien kuluessa) huomannut itsestäni häkellyttävän kammottavan piirteen; mä nimittäin katkaisen helposti välit ja harvemmin jään edes kaipailemaan ko. ihmistä.

Muut ihmiset taatusti hyväksyy helpommin epätäydelliset ihmissuhteet ja vieläpä kiintyvät. Mä odotan suuria tunteita, ja ainoastaan ne suuret tunteet saa aikaan sellaisen "hurmioitumisen" että ehkä -omalla tavallani- kiinnynkin.

Saan jotain kummallista tyydytystä siitä miten menneisyyden ihmisten kanssa ei tarvitse enää olla tekemisissä. On mukavampi ajatella toista vain muistoissa- sen sijaan että ihminen olisi edelleen mulle olemassa, puhelinsoiton päässä.

Se fantasiamaailma tuntuu vain turvallisemmalta... kuin sitten miettiä että se on ihmissuhde johon on kytkeytyneenä, riippuvainen toisesta ja nähtävä vaivaa. Että se toinen rajoittaisi jotenkin mun elämää ja mun päätöksiä. Pidättelisi mua "valloittamasta maailmaa".

Vaikka vitut mä mitään maailmaa valloita.

Mä haluan aina tutustua uusiin ja uusiin ihmisiin. Osittain se on mun uteliaisuutta, osittain taas sitä "vapautta"... jännitystä kun ei koskaan tiedä minkälainen ihminen on seuraavaksi nurkan takana lymyilemässä.

Tää on sellainen loputon nälkä. En tiedä osaisinko ikinä asettua aloilleni. Rakastan sitä tunnetta kun kamat on pakattuna ja kaikki on väliaikaista.

Ja samalla se ahdistaa suunnattomasti niin ettei henkeä saa. Vastoin kaikkia periaatteita.

Teinityttö.

Mut valtaa oudon äidillinen tunne- sympatiapuuska ja suojelunhalu.

On se niin väärin miten pojat ja miehet pörräävät ympärillä ja puhuvat vaikka mitä paskaa. Hyväksikäytetyksi tulemisen riski on suuri ja sydänsurut väistämättömiä.

Nuoret naiset tosin aivopestään ajattelemaan ettei se oikeastaan edes ole hyväksikäyttöä vaan oma valinta- seksiorjaksi myöntyvä on sinut seksuaalisuutensa kanssa, vapaa ja NIIN aikuinen. Muut tytöt kadehtii ja pojat hehkuttaa.

Herkkyyden ja viattomuuden katoaminen on jotenkin traagista. Kasvot on suloiset kuin enkelillä mutta käytös jotain ihan muuta.

Huolestuneena katselen sivusta miten joka toinen teinityttö haluaisi olla "bad bitch" ja ottaa taatusti vaikutteensa sellaisilta oksetuksilta kuin Rihanna ja Miley Cyrus. Ehkä tiedostamattaankin.

En keksi ketään iljettävämpää naista kuin tuo jälkimmäisenä mainittu. On muka niin hirveät paineet osoittaa "ettei ole enää pikkutyttö" ja hinkkailla itseään kieli ulkona niukoissa vaatteissa.

Mikä kiire teineillä on ylipäätään kasvaa aikuiseksi? Sama tosin päti omallakin kohdalla- pelotti aivan helvetisti että joku pitäisi "epäkypsänä" ja aina oli vakuuteltava että olen ikäistäni kypsempi.

Niinpä niin.

Näin parinkympin puolivälissä on sitten saavuttanut sen iän kun viimeistään on jo "uskottava aikuinen". Tai niin teinien halutaan ajattelevan.

Paitsi tämä ei olekaan hienoa. Tämän ikäinen bad bitch on lähinnä naurettava- ellei sitten satu olemaan jokin rock- tai poptähti ja silloinkin se on yhtä kulissia ja suurta illuusiota.

Todellisuus iskee vasten kasvoja kovalla voimalla:

Lopulta hautaudut kuitenkin massan sekaan ja seksuaalisuutesi ei enää kohahduta ketään. Tiedossa tuttua ja turvallista parisuhdeseksiä jonkun Teron tai Mikan kanssa kerran-pari viikossa kunnes tylsistyttää niin että itkettää.

Ehkä mä olen salaliittoteorioihin helposti uskova hörhö mutta mua ei voi lakata mietityttämästä aine nimeltä fluori- ja sen turvallisuus ja tarpeellisuus.

On jotenkin outoa miten jotain ainetta laitetaan suuhun mutta käsketään olemaan nielemättä- varsinkin, kun sitä nielee aina väkisinkin pienen määrän.

Ja sillä myrkyllä tulisi pestä hampaat kahdesti päivässä ja ihan pieni nokare ei riitä- ainakaan jos mainoksiin on uskominen. Sen lisäksi joissain suuvesissä on fluoria ja vieläpä saattaa hammaslääkärikin neuvoa käyttämään fluoritabletteja. Niin, ja toki muistettava käyttää hammaslankaa joka on tietysti myös fluorattu.

Kuka sanoo mikä on liikaa? Voiko fluoria edes saada liikaa? Turvallisin mielin vaan, tärkeintä terveet hampaat?

Tämän kaiken pohdinnan takia mä olen pitkään pessyt hampaat vain kerran päivässä- varmuuden vuoksi. Ehkä neuroottisuutta, ehkä ei.

Tässä yksi päivä katsoin videon naisesta joka kertoi fibromyalgiaoireistaan. Joku henkilö kommentoi kuinka ko. sairauden oireet ovat myös fluorimyrkytyksen oireita ja kehotti tutkimaan asiaa itse.

Uteliaana ihmisenä aloin googlailemaan. Fibromyalgia kun on piinaannut muakin jo pitkään, päivittäin. Löytyihän niitä fluorivastasia sivustoja, montakin.

Ostin nyt sitten fluoritonta hammastahnaa. Josko kokeilis "reikiintyykö hampaat välittömästi". Voisin melkein lyödä vetoa että mitään dramaattista ei tule tapahtumaan. Hampaat ei mätäne ja tipu suusta.

Katsoin myös tämän alla olevan videon. Eniten jäi mieleen noi kuvat hammasvaurioista; jotain samanlaista ollut mullakin ja hammaslääkäri juuri viimeksi kysyi että olenko käyttänyt valkaisevia hammastahnoja.

Hmmm, siis mitä? Että ne jokaisen marketin hyllyiltä löytyvät tahnat on noin vaarallisia? Enkä todellakaan ole käyttänyt niitä pitkiä aikoja. Joskus kokeillut- niinkuin moni muukin.

Se tästä aiheesta. Jokainen tehköön omat tulkinnat.

Baariin vois mennä pitkästä aikaa. Oon tavallaan onnellinen siitä tosiasiasta etten ole juuri kenenkään makuun ja saan yksin istuskella. Ennen oli toisin. Ennen vitutti.

Tarkkailijan roolihan sopii mulle mainiosti. Tykkään vaan katsella ja juoda. Mukavan vaivatonta. Eipä tarvitse selitellä kenellekään mitään kun haluaa lähteä pois. Takki niskaan ja menoksi.

Ei vieraiden miesten numeroja puhelimessa. Ei tarvitse jännätä soittaako mies vai ei.

Ei ehdotteluita, ei silmäpelejä. Mainiota.

Sitä haluaisi tulla nähdyksi ihmisenä.

Totuus kuitenkin on että ensijaisesti mut aina nähdään naisena suhteessa muihin naisiin. Kaikki arvioidaan sen perusteella kuinka hyvin vastaan ihmisten käsitystä naiseudesta; löytyykö minusta ne naiselle tyypilliset taipumukset. Kuin henkeä pidätellen katsellaan minkälaisen naisen roolin valitsen- olenko huora vai siveyden sipuli, enemmän vai vähemmän äidillinen, kireä uranainen vai pubiruusu. Bimbo vai älykkö. You get the picture.

Haluaisin oikeastaan olla täysin neutraali. Niinkuin sielu tai jokin mystinen olento. Energiaa tai jotain valoa.

Tuntuu kuin mut olisi kahlittu tähän naiseuteen. Oltava objekti, kapinallinen tai näkymätön hylkiö.

Miksi mun pitäisi samaistua naisiin sen paremmin kuin miehiin?

Miksi mun pitäisi asettaa itseni siihen tilanteeseen että mies arvioi mua exiensä perusteella- "kuinka naiset tykkää siitä ja tästä kun kokeiltu on"?

En halua. Olen mielummin yksin.

Kukaan ei pysty suhtautumaan muhun kuin tyhjään tauluun. Olen aina ensijaisesti nainen ja sitten vasta ihminen.

Yök.

Haluaisin vaikka muiden kiusaksi vaihdella rooleja. Hämmentää. Aina kun ovat keksineet minkälainen nainen olen, olenkin yhtäkkiä jotain aivan päinvastaista;

kunnes kysyvät "mitä on naiseus?" tai

"mikä on sallittua naiselle?"

Olen lapsesta asti kokenut olevani "hullu". Ala-asteella olin jo hieman erikoinen ja järkytyin poikkeuksellisen paljon kun eräs rinnakkaisluokan tyttö osoitti minulle tuon erikoisuuteni ja totesi mun olevan hullu aivan kuin olisi todennut että tänään on maanantai tai huomenna on jauhelihakeittopäivä. Oli traumaattista kuulla toisen suusta se, minkä itse tiesi todeksi. En vaan silloin tiennyt mitä oikeasti merkitsee olla hullu.

En tiedä vieläkään. Hullulla useimmiten tarkoitetaan psykoottista henkilöä, henkilöä joka sairastaa mm. skitsofreniaa ja ei erota fantasiaa todesta. Voiko siis ihminen joka ei ole psykoottinen olla hullu?

Miksei termiä "hullu" voitaisi käyttää jokaisesta mielenterveyshäiriöisestä, ADHD:ta tai Aspergerin oireyhtymää "sairastavasta" henkilöstä?

Olisi tavallaan vapauttavaa myöntää sekä itselle ja muille olevansa hullu. Ei enää vaikeasti selitettäviä diagnooseja, ei tarvetta googlailla ja miettiä onko diagnoosi sittenkään oikea ja mikä vaikuttaa mihinkin. Ei päällekkäisdiagnooseja, ei itsensä analysointia.

Sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, paniikkihäiriö ja ADHD? Okei, olet siis hullu.

Epävakaa persoonallisuushäiriö? Hullu.

Tarkistat lieden tasan 42 kertaa ennenkuin lähdet kotoasi? Hullu.

Turha etsiä syitä yhteiskunnasta, mediasta tai vanhemmista. Se vain oli hullu. Jotkut on.

Onhan hulluudella tietysti se positiivinen merkityksensäkin; pitää olla sopivasti "hullu". Silloin olet mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hauska. Varsinainen bileiden päätähti.

Hullutellaan.

Mä en ehkä ikinä tule ymmärtämään tätä kristittyihin kohdistuvaa vihaa.

Missä kohtaa toisen uskonnon pilkkaamisesta on tullut ns. hyväksyttävää kiusaamista kun samaan aikaan joka tuutista huudellaan suvaitsevaisuuden perään, miten kenenkään seksielämää ei saa kritisoida ja kukin tavallaan, homot naimisiin, ihonvärillä tai kulttuuritaustalla ei ole väliä.. Julkimoista on tullut entistä enemmän kohahduttavia ja lapsia saa suojella koko heidän hereilläolon ajan etteivät liian varhain altistuisi kaikelle mikä ei heidän silmilleen sovi.

Ja aivan selvää onkin ettei minkäänlainen kiusaaminen OLE hyväksyttävää mutta jotenkin tää kaikki menee korniudessaan ja irvokkuudessaan uusiin huippuihinsa.

Ihmiset on tässä vuosien saatossa paljastaneet mulle mitä vastenmielisempiä asioita menneisyydestään (ja nykyisyydestään) mutta on eräs asia mitä jokainen ihminen arastelee myöntää; omaa kristinuskoaan. Aivan kuin odottaisivat että automaattisesti asettuisin henkilön yläpuolelle, pyörittelisin silmiä ja toteaisin että "taas näitä, ota Raamattusi ja painu helvettiin".

Tottakai jankuttavat kristityt ovat ärsyttäviä, nämä jotka koittavat käännyttää ihmisiä joista pitäisi nähdä etteivät he ole käännytettävissä.. mutta uskokaa tai älkää, on ihmisiä joille uskonto on ennemminkin henkilökohtainen suhde Jumalaan ja pystyvät asettumaan ateistin asemaan sen verran, etteivät jatka paasaamista tai kenties aloita sitä ollenkaan.

Antaako muutamat huonot kokemukset kristityistä oikeuden pistää kaikki samaan nippuun? Onko nykyään jokin kirjoittamaton sääntö että kristittyjä saa ja tulee pilkata ja nämä samat ihmiset kokevat vielä olevansa -noin muuten- "oikeudenmukaisia, hyviä ihmisiä"?

Saatan ehkä ajatella liiankin pitkälle mutta väittäisinpä melkein että monia ei juuri hetkauttaisi vaikka kaikki kristityt ajettaisiin joihinkin laitoksiin "ilmaa pilaamasta". Tai heistä hankkiuduttaisiin muuten eroon, tavalla tai toisella.

Monien asenne on varsin yksinkertainen; maailmassa olisi kaikki OK jos vain kristinuskoa ei olisi.

Kysyyköhän yksikään heistä edes itseltään mistä tämä suunnaton viha tulee?

Taas pohdiskelen asiaa joka ei ole ajankohtainen, mutta se ei estä sitä että vatvon asiaa mielessäni jo nyt.

Eli onkohan mun edes järkevää hankkia biologista lasta kaikkine ongelmineni jotka mahdollisesti periytyvät; mikään niistä tosin ei ole henkeä uhkaava, etenevä tai muuten katastrofaalinen mutta silti enemmän tai vähemmän veemäinen vaiva.

Ensinnäkin ahdistus- ja masennusoireiluni alkoi jo 8-9-vuotiaana- varsinkin lapsuusajan masennus herättää ajatuksen siitä että aivoissani todellakin on jotain "vikaa". Jotain vikaa mikä saattaa siis periytyä. Tuo kun ehkä ei ole se tyypillisin ikä masennuksen puhkeamiselle. Tämän lisäksi sekä äitini että isäni ovat molemmat tuskaisuuteen taipuvaisia; oireilu on aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta ja pakko-oireilua. Päihteet eivät ole koskaan olleet kenenkään kuvioissa mukana.

Olin myös erittäin allerginen atoopikko jo vauvana- äitini rasvaili minua vahvoilla kortisonivoiteilla päivittäin. Elän ruoka-aineallergioiden kanssa nykyisinkin ja ihottuma nostaa päätään harvoin, mutta edelleen ainakin joskus.

Keskittymisongelmiakin löytyy. Inhoan kaikkea mikä vaatii pitkäjänteistä ponnistelua- olostani tulee levoton ja tuskainen, menetän motivaationi ja tuntuu etten ikinä "osaa tai pysty". Tekisin mielelläni aina vain jotain luovaa. Mahdollinen ADD tai ADHD.

Kärsin myös kiputiloista, lihasten jäykkyydestä ja palaudun heikosti treeneistä. Kivut vaivaavat päivittäin. Alaselkä ja niska ovat herkimmät mutta kipuja löytyy toki muualtakin, mm. lonkista ja sorminivelistä.

En ole koskaan ollut hyvä nukkuja. Saatan valvoa kahdesta kolmeen tuntiin märehtien- pää on yksinkertaisesti liian täynnä ajatuksia. Aamulla olo ei koskaan ole virkistynyt- ei vaikka olisin nukkunut ihan sen normaalin määrän.

Sydämen rytmihäiriöitä minulla on päivittäin. Lääkärin mukaan jopa 5000 päivässä. Kuulemma hyvänlaatuisia mutta heikentävät elämänlaatua ja aiheuttavat stressiä ja ahdistusta.

Refluksitauti on vaivannut mua 15-vuotiaasta. Toisin sanoen, närästää siis aivan helvetisti joka päivä. Todennäköisesti jokin rakenteellinen vika- edes happosalpaajat ei auta mitenkään merkittävästi.

Kuinkahan mahdollista olisi saada munasolu toiselta naiselta joka sitten hedelmöittyneenä istutettaisiin minuun (tietysti kumppanini olisi sen munasolun hedelmöittänyt)?

Vai olenko naurettava hysteerikko joka haluaa varautua aina pahimpaan mahdolliseen?

Toisaalta, eikö ole täysin luonnollista että haluaisi lapselleen kaikkein parhaimmat lähtökohdat, elämän ilman jatkuvia lääkärikäyntejä?

Mulla on syömiseen liittyvä pakko-oireisto. Ei siis anoreksiaa eikä bulimiaa mutta valitettavan usein mun ajatukset pyörii syömisen ja painon ympärillä. Oon koittanut miettiä olisiko tällekin olemassa jonkinlainen "diagnoosi" kun enhän mä kuitenkaan ole vaarallisen alipainoinen tai söisi ja oksentaisi myöhemmin kaiken ulos...

Mutta silti. Jos syön jotain, mietin miten tulen sen kuluttamaan vai kulutanko ollenkaan. Pidän kirjaa syömisistäni ainakin mielessäni. Aina kun vedän jotain sokerista "herkkua" tai jotain muuta epäterveellistä mua alkaa vaivata se mitä söin ja koen olevani lihava idiootti joka ei kykene minkäänlaiseen itsehillintään. En koe ikinä ansaitsevani mitään hyvää. Jokainen donitsi, suklaapatukka jne olisi pitänyt jättää syömättä.

Silti ihmiset syö noita ainakin silloin tällöin, jäämättä jahkailemaan asiaa sen enempää.

Oma jääkaappikin ahdistaa mua. Mietin "voinko syödä ton jugurtin kun juuri äsken söin kahvin kanssa sämpylän?" En tiedä mikä on liikaa. En tiedä mikä ohjaa syömistäni- tylsistyminen, tapa, pakonomaisuus vaiko se NÄLKÄ. Tunnistanko edes nälän? Mistä tiedän onko nälkä vai jano? Jos väsyttää, onko oikeesti verensokerit alhaalla vai johtuuko väsymys jostain ihan muusta?

Kuntosalin juoksumatollakin tuijotan eniten juuri niitä kulutettuja kaloreita. Mietin mitä esim. 100 kaloria vastaisi. En mieti kunnon kohenemista, en liikunnan jälkeistä hyvää oloa... Eihän liikunnasta oikeastaan edes tule hyvää oloa kun se on lähinnä tapa antaa itselle luvan SYÖDÄ.

Kaikki naisethan tälläsiä varmaan miettii tai sitten mulla oikeasti on ongelma.

Tosin muistan jo 8-vuotiaana seisoneeni serkun kanssa peilin edessä valitellen sitä miten läski olen... siis tokaluokkalaisena. Ja tarkkailin kuinka paljon serkku söi ja kuinka paljon itse. Tietysti hän oli se pieniruokaisempi ja koin olevani jotenkin todella poikkeava, se huonompi.

Mun on myös vaikeeta myöntää himoitsevani ruokaa. Saati sanoa ääneen että on nälkä. Yleensä menee suunnilleen niin että sanon "jaa-a, kait sitä pitäisi jotain syödä kun pyörryttää jo" tai jotain muuta dramaattista.

En tiedä onko kyseessä osittain jotain sukupuoleen sidonnaista; ehkä meidän naisten kuvitellaan olevan jotain jumalolentoja jotka ei himoitse yhtään mitään- kaikki on hillittyä ja hallittua, syödään vain että hengissä pysytään tai jaksetaan huolehtia muista.

Miehet sitten vetää jotain tuhtia kebabannosta oikein antaumuksella niin että majoneesit tai muut kastikkeet (mitä niihin nyt ikinä laitetaankin) valuu suupielistä... mutta miehet on niin isoja ja vahvoja että tarvitsevat paljon ruokaa.

Niinhän se on.