IRC-Galleria

Heli lakaisi kellastuneita vaahteranlehtiä katse tieltä kääntyvään autoon nauliintuneena. Hän oli kuulevinaan kuljettajan vierestä ulkomaalaiselta kuulostavan ihQutusbiisin sävelen.

Marraskuun ihQuin artisti on suomalaisen popmusiikin ehdoton kuningatar Jenni Vartiainen kappaleellaan Minä sinua vaan. Mariskan sanoittamassa huikean hienossa kappaleessa vältetään toistamasta sanaa rakkaus, jottei se ylikuluisi. Äänimaailma on yksinkertaisuudessaan komeaa kuunneltavaa, ja Mariska näyttää jälleen kerran yltävänsä sanoituksillaan Juice Leskisen omaiseen runollisuuteen.



Kokonaisuudessaankin Jenni Vartiaisen uusi levy Terra on lyriikoiltaan ja soundimaailmaaltaan upeaa kuunneltavaa. Ehkä loppujen lopuksi levyn heikoimmaksi lenkiksi paljastuukin avaussinkku Junat ja naiset, joka lienee jo kulutettu puhki Suomen radioissa. Mitään yllättävää levy ei tarjoa, mutta kymmenen hyvää biisiä on sekin jo saavutus.

Jenni Vartiaista on kuultu ihQutuksessa aiemminkin: kappale Nettiin oli kesäkuun 2010 ihQutus.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/marraskuun-ihqutusbiisi.html

Lady Gaga julkaisi pari viikkoa sitten sitten tuoreimman albuminsa, jonka hän nimesi Artpopiksi. Artpop itsessään on Lady Geelle ominaiseen tapaan sillisalaattimainen, teknisesti ihan hyvä tanssilevy, johon on mahtunut mukaan myös hip hopia ja rock-vivahteita. Sanoitukset ovat monilta osin jopa laulajattaren aiempiakin levyjä yksinkertaisempia, mutta kokonaisuudessaan levyn kuunneltuani voin todeta sen olevan ihan mukava kuuntelukokemus. Ei mitään uutta, ei mitään erityisen yllättävää, mutta kuuntelukelpoista.

Artpop on saanut osakseen ristiriitaisia arvioita, mutta se on ollut kaupallinen menestys. 60 miljoonaa tykkäystä Facebook-sivulleen saaneen Lady Gagan olisikin ehkä aiheellisempaa antaa albumilleen nimi Masspop. Itse asiassa tavalliselle tanssilevylle annettu nimi "Taidepop" jossain määrin ärsyttää minua, sillä taidepop on myös oikeasti olemassa musiikinlaji.

Todennäköisesti nimi on tarkoitettu pönkittämään Lady Gagan imagoa taiteilijana: jo uransa alkuaikoina G teki nopeasti selväksi olevansa kevyestä musiikistaan huolimatta vakavasti otettava taiteilija. Toki hän onkin, mutta Lady Gagan taiteellisesta annista parhainta on kuitenkin ollut nainen itse: hänen hiuksensa, meikkinsä, asunsa, videonsa ja esiintymisensä. Samoin Artpop tuntuu kai olevan jonkinasteinen esiintymisistä ja videoista koostuva taidekokonaisuus, josta musiikki on vain pieni osa. Taidepoppia sanan varsinaisessa merkityksessä se ei kuitenkaan ole.


Jos Lady Gagan musiikilleen antama nimi Artpop ei olekaan täysin todenmukainen, sitä ei ole kaikki muukaan popmusiikissa nähtävä ja kuultava. Hyvin paljon Lady Gagaa muistuttava esimerkki löytyy Suomesta. Tuoreeltaan näyttävän paluun musiikin pariin tehnyt Jenni Vartiainen kuvaili uutta Terra-levyään mystiikasta, šamanismista ja primitivismistä inspiroituneeksi. Aidot šamaanivaikutteet jäävät pois, mutta pinnistelemällä kuulija voi erottaa levyn tummanpuhuvista melodioista ja sanoituksista mystisyyttä. Todellisuudessa Vartiaisen tuoreimman levyn markkinoidun mystisyyden alta paljastuu kuitenkin laskelmoivaa poppia ja housemusiikkia. Albumin alussa määritetään levyn suunta, sitten tulee kevyempää soitettavaa ja lopulta kokonaisuus huipentuu tummiin, syvällisempiin kappaleisiin.

Toki Terra on Artpopin tavoin hyvä levy. Itse asiassa Terra on loistava albumi: äänenlaatu on täydellistä, Mariska on taas kerran osoittanut olevansa nerokas sanoittaja, Teemu Brunila ja Jukka Immonen ovat onnistuneet luomaan upean ja säkenöivän kauniin kuuloisen äänimaailman. Mystiikan ja šamanismin (saati kansanperinteen) kanssa levyllä ei kuitenkaan ole tekemistä.

Musiikkimaailmassa on yleistä, että popille annetaan todellisuutta syvempiä merkityksiä. Se on markkinointikikka, joka toimii. Mystiikka-Jenni ja Pop-Jenni ovat tehokas yhdistelmä. Valitettavasti tällainen toiminta voi viedä huomiota niiltä, jotka oikeasti tekevät taidepoppia tai yhdistävät šamanismielementtejä musiikkiinsa. Kuitenkin, monesti popmaailmassa imago on todellisuutta tärkeämpää: se on sitä, mitä artistista halutaan viestiä, sitä, millä artistia ja hänen tuotettaan myydään.

---

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1380598325925
blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/popmusiikissa-imago-on-todellisuutta.html

Olen ottanut elämässäni tavoitteeksi kokeilla mahdollisimman laajasti erilaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Aloitin kokeiluni 2009 monilla perusasioilla, jotka olivat vain jääneet aiemmin kokeilematta, kuten keilauksella ja biljardin pelaamisella, mutta hiljalleen olen kokeillut myös kaikenlaista erikoisempaa, kuten ratsastusta, ampumista ja spiritismiä. Kesän 2013 eräisiin uusiin (ja ehdottomasti hauskimpiin!) kokemuksiini kuului dyykkauksen kokeileminen.

Dyykkaus tarkoittaa roska-astioista tapahtuvaa mahdollisien hyödyllisten tavaroiden etsintää. Sana tulee todennäköisesti ruotsin kielen verbistä sukeltaa (dyka). Dyykkaus on toimintana laillisen ja laittoman rajamailla – kaupat suhtautuvat siihen negatiivisesti dyykkauksen takia menetettyjen asiakkaiden takia (jos dyykkari kaivaa tarvitsemansa tuotteen roskiksesta, hänen ei tarvitse ostaa sitä kaupasta) ja siksi monet kaupat ovat pyrkineet hankaloittamaan dyykkausta erilaisin fyysisin estein ja tulkitsemalla roska-astiat ja niiden sisällön omaisuudekseen. Roska-astiasta jonkin asian ottaminen on kuitenkin Suomen lakien mukaan täysin sallittua. Roska-astian ympäristön sotkeminen ja mahdollisten asetettuja esteiden muokkaaminen (kuten roskiksen luo pääsyn estävän portin särkeminen) ovat kuitenkin laitonta toimintaa.

Suuntasimme yhdessä ystäväni Emmin kanssa eräiden aamuisten grillijuhlien jälkeen hetken mielijohteesta dyykkaamaan ympäri Pohjois-Savoa. Mukaan liittyi myös Hanna ja Iisalmessa kyytiin kapusi vielä Miia.



Suuntasimme aluksi Lapinlahdelle, jossa dyykkausmahdollisuudet eivät olleet valitettavasti kovinkaan kummoiset: vain paikallisen tavaratalon yhteydessä oleva roskis oli kaiken kansan tongittavissa. Vedimme Hannan ja Emmin kanssa kumihanskat käteen ja aloimme penkoa. Mitään erityisen mielenkiintoista ei kuitenkaan löytynyt, roskalaatikko oli täynnä pääasiassa vaatehenkareita ja käytettyjä puutarhakasvien muoviastioita. Itse nappasin mukaan noin kymmenisen kappaleita henkareita.

Matka jatkui Lapinlahdelta Iisalmeen, jossa dyykkausmahdollisuudet vaihtelivat merkittävästi kaupasta riippuen. Ehkä paras paikka oli paikallisen marketin luona ollut romuastia, jossa oli kaikenlaista tavaraa lähtien paistinpannuista muoviastioihin, kuvakehyksiin ja puutarhatilpehööriin.

Ja romuahan riitti! Tonkiminen oli oikeastaan hauskaa upeana kesäiltapäivänä, vaikka dyykkaamiseen perinteisesti liitettävä hämäryys jäi kokematta. Useimmat dyykkaajat käyvät roskiksella nimittäin yöaikaan välttyäkseen näkemiseltä. Vastapainoksi on onneksi niitä idiootteja, jotka käyvät päiväsaikaan ja kirjoittavat aiheesta vielä blogiinsa useiden kuvien kera. Kesäkuussa yöt ovat tosin Savossa muutenkin sen verran valoisia, että reissu oli aivan sama tehdä päiväsaikaan.

Omiin löytöihini lukeutui muun muassa saunakauha, jonka keksin viedä mummolaani Rautavaaralle. Kesää Rautavaaralla viettämässä ollut serkkuni oli vienyt kauhan salamyhkäisesti saunaan entisen muovikauhan tilalle. Mummoni oli tiettävästi ihmetellyt myöhemmin, mistä moinen saunakauha oli saunaan ilmestynyt, ja serkkuni oli todennut Erkin tuoneen sen.
"Mistä se sellaisen on mennyt hankkimaan?"
"Dyykkauksesta!"
Vastaus oli nähtävästi riittänyt, sillä lisäkysymyksiä kauhan alkuperästä ei enää tullut. Todennäköisesti kauha ei olisi kelvannut, jos arvoisa isoäitini olisi tiennyt tarkemmin käsitteestä dyykkaus ja kauhan alkuperästä.


Samaisesta romuastiasta tehtiin muitakin löytöjä. Miia ja Hanna löysivät kaiken roskan seasta esimerkiksi valokuvien kehyksiä ja arkasteluun/sisustukseen sopivia juttuja.



Paras ja ehdottomasti herkullisin löytö tehtiin viimeisenä. Paikallinen kahvila oli heittänyt työpäivän päätteeksi kaikki leivonnaiset menemään, eiväthän herkut olisi enää kovin kummoisilta maistuneet seuraavana maanantaina viikonlopun jäljiltä. Siististi muovipusseihin pakatut herkut olivat suojattu muilta roskilta hyvin, ja myöhemmin Miian kämpillä myös maistoimme niitä. Todennäköisesti löytämämme sämpylät oli leivottu aiemmin aamulla, sillä niissä ei ollut minkäänlaisia merkkejä pilaantumisesta. Makukokemus oli oikein hyvä, joskin sämpylät olivat hieman kuivuneita.



Kokonaisuudessaan dyykkaus oli kokemuksena ehdottoman hauska. Se pisti pohtimaan, kuinka paljon yhteiskunnassamme heitetään täysin toimivaa, käyttökelpoista tavaraa hukkaan. On valitettavaa, että niin monet kaupat tekevät kaikkensa, ettei roskiin heitetyt tuotteet päätyisi dyykkaajien käsiin, vaan ihmiset tulisivat ennemmin kuluttamaan rahansa kauppaan. Toisaalta, markkinatalouden kannalta asia on ymmärrettävää, eihän yritys ole olemassa hyväntekeväisyyttä varten.

Kahdesta kiertämästämme paikkakunnasta Iisalmi paljastui varsin dyykkaajaystävälliseksi kaupungiksi: hyvin harvojen kauppojen roska-astioille pääsyä oli hankaloitettu, ja monista paikoin kaikkea kivaa myös löysi. Lapinlahdella ongelmaksi nousi, ettei mitään dyykattavaa hirveästi ollut. Pohjois-Savon muista paikoista olen kuullut, että etenkin Kuopiossa dyykkaus on lähes kaikissa paikoissa mahdotonta kauppojen asettamien esteiden takia. Lisäksi Kuopion kokoisessa kaupungissa dyykkaajien määrä on suurempi, joten käytännössä kaikki parhaat roskisten aarteet viedään miltei heti astioihin päätyessään. Toki Kuopiossakin osataan, esimerkiksi tiedän erään henkilön kaivaneen itselleen uuden imurin elektroniikkaliikkeen jätteiden seasta.

Dyykkaus saattaa herättää ennakkoluuloja ja jopa ällötyksen tunteita, mutta suosittelen jokaista ainakin joskus kokeilemaan. Hyvällä porukalla roskiksiin onnistuu upottamaan monta tuntia. Dyykkaus on eettinen, ympäristötietoinen ja rahaa säästävä harrastus, jota aion ehdottomasti kokeilla joskus uudestaan.

---

Enemmän kuvia blogissani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/dyykkaamassa.html

Parisen viikkoa sitten Savossa ja myös valtakunnallisesti kohistiin Pohjois-Savon poliisilaitoksen toiminnasta, kun kesäajasta talviaikaan siirryttäessä (26.-27. lokakuuta) poliisi määräsi ravintolat sulkemaan ovensa tuntia aikaisemmin. Valviran ohjeistuksen mukaan jatkoaikaluvan saaneet ravintolat voivat sulkea ovensa kello neljältä talviajan mukaisesti sinä yönä, jolloin siirrytään kesäajasta talviaikaan – tällöin saadaan yksi ylimääräinen anniskelutunti korvaamaan tuntia, joka on menetetty siirryttäessä aiemmin keväällä kesäaikaan. Täten siis Pohjois-Savon poliisilaitoksen yleisjohtajana toiminut komisario Jyrki Haapala toimi vastoin Valviran virallista ohjetta. Myöhemmin on osoittautunut vielä, että Haapala oli tiettävästi tietoinen tästä ohjeesta, vaikka mies aluksi muuta väittikin.

Osa nettikeskustelijoista ovat kummastelleet (vähätelleet) asiaa toteamalla, että miksi teinit jaksavat valittaa yhdestä menetetystä ryyppäystunnista. Samoin Haapala itse väheksyi epäillen, olisivatko ravintolat edes ylimääräistä tuntia tarvinneet.

Ehkä lähtökohtaisesti kohu ja siitä syntynyt keskustelu kuulostaa vain lapselliselta kostonhalulta ("me ei saatu ryypätä ylimääräistä tuntia niin sinähän koppalakki saat siitä nyt maksaa"), mutta koko keissiin liittyy myös jotain syvempää ja huolestuttavampaa. Enkä puhu nyt ravintoloitsijoiden kommenteista, joiden mukaan menetetyllä lisätunnilla on merkittävä vaikutus talouteen, vaan ihan vain siitä, että viranomainen on käyttänyt valtaansa röyhkeästi väärin oman mielipiteensä johdattelemana.

Jo muutama vuosi aikaisemmin samainen komisario yritti saada suljettua Kuopion baarit aikaisemmin talviaikaan siirryttäessä. Tällöin yrittäjä Harri Kauhanen oli luetuttanut hänelle Valviran ohjeen. Haapala oli todennut, että "herrat sitä pitää ravintolaa auki silloin, kun huvittaa". Nyt Haapala yritti toteuttaa fantasiansa uudelleen ja onnistui siinä.

Vaikka monet varmasti sympatisoivat Haapalan mielipiteitä, en usko (tai ainakaan toivo) kenenkään olevan sitä mieltä, että poliisilla tai millään muullakaan viranomaisella on oikeus polkea lakia. On yksinkertaisesti väärin, että yksittäisen ihmisen oma, henkilökohtainen mielipide on pystynyt kumoamaan lainvoimaisen ohjeen vain siksi, että henkilöllä sattuu olemaan sopivalla hetkellä tarpeeksi vaikutusvaltaa. Ravintola-ajat voivat olla pieni juttu, muttei pienintäkään rikkomusta kuulu hyväksyä: jos pahalle antaa pikkurillin, se syö hiljalleen koko käden. Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten käy, kun viranomaistaholle annetaan mahdollisuus väärinkäyttää valtaansa. Niitä ei tarvitse toistaa.

Asiaan onkin reagoitu oikein: komisarion toimista on käynnistetty aivan syystäkin esitutkinta.

---

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/haapala-ei-voinut-olla-tietamaton-valviran-ohjeesta/1705513
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/tulkitsin-lainsaadantoa-kellonajan-perusteella/1703816
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/baarit-ihmeissaan-kuopiossa-poliisi-maarasi-yokerhot-kiinni-etuajassa/1703492
http://www.hs.fi/kotimaa/a1382929910347

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/pienikin-vallan-vaarinkaytto-on.html

Elämme narsistisinta aikaa koskaan. Kun 60-luvulla Beatlesit lauloivat meistä ja rakkaudesta, 2000-luvulla yleisimmät teemat hittibiiseissä koskevat minua ja seksiä. Raportoimme elämästämme ja jaamme sen kaiken kansan näkyviin Lärvikirjassa, gallerioissa ja blogeissa. Me jokainen olemme enemmän tai vähemmän narsistisia, mutta silti omien narsistisien piirteiden myöntäminen on useimmille tabu. Joskus aloitettuani keskustelun narsismista olen itse asiassa huomannut, että juuri eniten tämän asian tuntomerkkejä täyttävät ihmiset (suuri määrä kavereita sosiaalisessa mediassa, ulkonäkökeskeisyys, kykenemättömyys nauraa itselleen, automaattinen oletus omien juttujensa/oman elämänsä kiinnostavuudesta) pyrkivät yleensä toteamaan, etteivät he ainakaan sellaisia ole.

Miksemme voisi myöntää suosiolla, että olemme narsistisia? On fakta, että meissä jokaisessa asuu ainakin niin sanottu "pieni narsisti" – jos itsekkyys ei olisi ohjannut alkuihmisen toimintaa, lajimme olisi todennäköisesti kuollut sukupuuttoon. Individualismi astuu kollektiivisuuden edelle. Minä myy enemmän kuin me, onhan armas kapitalismimme sen onnistunut vuosikymmenien saatossa todistamaan niin viihteen kuin kulutustuotteiden parissa. Aikamme mainonta, televisio-ohjelmat, musiikki ja oikeastaan kaikki käsittelee yksilöä. Länsimainen individualismi ylettyy jopa roskapusseihin (niitä on tarjolla esimerkiksi vaaleanpunaisina) ja puhelimen erilaisiin kuoriin.

Minusta on puhtaasti tervettä myöntää omat narsistiset piirteensä. Minusta on ihan hyvä ja täysin loogista todeta, että esimerkiksi sekalaista sontaa suoltava savolaispoika (jonka elämän suurimpiin saavutuksiin lukeutuu kuukausittainen ihQutusbiisin julkaisu) saattaa olla narsisti. Ei itsekritiikki ainakaan pahasta ole, liika kehu tekee meidät sokeaksi omille virheillemme. Itserakkautensa myöntäminen ei tarkoita sitä, että toisella olisi narsistinen persoonallisuushäiriö. Ehkä nykyaikana voisi olla ihan hyvä todeta joskus itselleen ja muille AA-miitin tavoin: "Minun nimeni on Erik ja olen hieman narsisti".

---

http://www.yeint.fi/index.php?main=64&productCat=2684&productID=9500
Tästä voit tilata itsellesi vaaleanpunaisia roskapusseja!

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/olen-mahdollisesti-narsisti.html

Aliide Truu kuunteli ihQutusbiisiä ja ihQutusbiisi kuunteli takaisin.

Lokakuun ihQuinta kamaa on viimeisen kahden kuukauden aikana Suomen radioihin rytinällä ilmaantunut Musta Barbaari kappaleellaan Salil eka salil vika. Kappaleen urbaani soundimaailma on tervetulleen kansainvälisen tuntuista suomalaisen hip hopin pariin, samoin tummaihoisiin ihmisiin liitettäville ennakkoluuloille ivailevat sanoitukset ovat hauskat, mutta niissä on myös sanomaa.

On monia asioita, jotka saavat minut näkemään punaista: eräs niistä on nykyaikana usein kuultava lausahdus, jossa henkilö kertoo ajattelevansa englanniksi. Toivon, että henkilö pyrkii vain korostamaan englannin taitojaan, eikä oikeasti tee sanomansa mukaan. Valitettava totuus on, että jos suomalainen ajattelee englanniksi, hänen ajattelunsa on todennäköisesti helvetin yksinkertaista.

Emme tule läheskään aina ajatelleeksi, että syvällisin ajattelumme tapahtuu äidinkielellämme. Yleisesti ottaen ihminen pystyy ymmärtämään täydellisesti vain äidinkielensä kaikki vivahteet ja kielen sävyt. Ihminen hallitsee äidinkielellään laajemmalti käsitteitä ja käsitekokonaisuuksia kuin vieraalla kielellä. Äidinkieli luo ajattelumme perustan: mitä paremmin hallitsee äidinkielensä, sitä parempaa myös ajattelun taso on.

En oikein tiedä, mitä ajatella ihmisistä, jotka kirjoittavat elämästään englannin kielellä esimerkiksi Lärvikirjaan. Miksi jokin asia pitää kirjoittaa englanniksi, kun sen voisi tehdä myös suomeksi ja vieläpä kieliopillisesti oikeaoppisemmin? Entä miksi esiintyä netissä kosmopoliittisena kielitieteilijänä, jos ei osaa edes omaa äidinkieltään, ajattelunsa perustaa? Äidinkielemmehän luo perustan myös toisten kielten osaamiselle. Samoin nähtyäni joskus, kuinka sanojensa mukaan pääasiassa englanniksi ajatteleva suomalainen on kirjoittanut kielioppi- ja ajatteluvirheitä pursuavan tekstin omalla äidinkielellään, olen pysähtynyt pohtimaan, minkä tasoista hänen ajattelunsa on sitten englanniksi. Kuinka paljon yksinkertaisemmaksi se voi vielä mennä?

Totta kai ajattelu englanniksi on mahdollista. Olen kokeillut sitä itsekin. Ongelma vain on, etten ainakaan itse osaa/osaisi tehdä englanniksi mitään kauhean syvällistä pohdintaa äidinkielisen ajatteluni vauhdilla. Jos menen vaikkapa vakiosaarnoihini sairaalamaailman epäkohdista, Darwin-harhaluuloista tai länsimaiden ihmisoikeusongelmista, ainakin itse tarvitsisin jo sanakirjan apua, vaikka englannin sanavarastoni kohtuu laaja onkin. Useimmiten englanninkielinen ajattelu suomalaisen päässä on arkipäiväistä "I like ice cream" -tasoa.

Yeah. Ice cream is good.

Helsingin yliopiston lehdessä Yliopistolainen myös eläinfysiologian professori Kristian Donner suhtautuu kriittisesti englannin käyttöön luovassa ajattelussa:
"Kun kuvittelee osaavansa hyvin englantia, osaa usein vain sujuvia fraaseja, eikä ehkä huomaakaan, miten omaksuttu fraseologia ohjaa kirjoittamaan tai jopa ajattelemaan tietyllä tavalla."

Toki omat poikkeuksensa löytyvät tieteen parista. Esimerkiksi mentäessä hyvin syvälle esimerkiksi lääketieteen tai biologian maailmaan aihepiirien opiskelu tapahtuu pääasiassa (tai jopa ainoastaan) englannin kielellä, minkä myötä alan asiantuntija voi osata perustella ja pohtia erityisalansa asioita paremmin englanniksi suomenkielisten käsitteiden puuttuessa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että suomenkielisen arkiajattelu tarvitsee vierasta kieltä.

Minä ajattelen suomeksi enkä englanniksi. Toivottavasti myös jokainen "englanniksi ajatteleva" voisi pohtia ajattelunsa kieltä uudelleen. Parhaiten osaamallaan kielellä ajattelu ei ole hävettävä asia.

Ain't that the truth baby?
Yeah.
That's what I thought.
You are right.
Do you want to eat some ice cream?
Yeah. Ice cream is good.

---

Lue myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisen ohjelman ajatuksia:
http://www.kotus.fi/?s=2064
Yliopistolainen 10/05: Luovasti äidinkielellä
http://www.helsinki.fi/yliopistolainen/2005/10/artikkeli2.htm

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/10/ajattelet-suomeksi-etka-englanniksi.html

Nykyaikana ihminen on automaattisesti rasisti, jos hänellä ei ole yhtään tummaihoista kaveria. Samoin ihminen on juntti, mikäli hänellä ei ole homokaveria. Minun on tunnustettava, että olen itsekin juntti. Vuosien saatossa integroitumiseni seksuaalivähemmistöpiireihin voidaan katsoa vähintäänkin lievästi epäonnistuneeksi – läheisimmät miessukupuoliset kaverini ovat heteroita. Ei heteroissakaan mitään vikaa ole, mutta kaltaiseni panseksuaali hippiäinen ansaitsisi itselleen myös aidon ja iki-ihanan homppelikaverin!

Missä ne kunnon homot oikein piileksivät? Tuntuu siltä, että parhaat homot ovat (tyttöjen poikaystäväehdokkaita vertaavaa sanontaa mukaillen) kuin vessoja: parhaat ovat varattuja tai täynnä paskaa. Jotkut ovat jopa molempia. Vuosien varrella olen törmännyt monenlaisiin homppeleihin. Osa heistä on vain puhtaasti kusipäitä. Sitten ovat kivat homppelit, joilla ei ole koskaan aikaa. Sitten on niitä ilkeitä, mutta suosittuja "ah olen niin fabulous" -homppeleita, joilla ei ole aikaa. Ja jos olisikin, heiltä ei liikene sitä ainakaan minulle, vaan aika menee johonkin tärkeämpään, kuten oman lifestyleblogin päivittämiseen, kulmakarvojen nyppimiseen tai saman profiilikuvan vaihtamiseen Lärvikirjassa yhä uudestaan ja uudestaan. Tai ihan vaan itsensä ihailemiseen peilistä, mutta ei, ei koskaan minuun. Kuinka itsekeskeistä.

On minullakin muutama homppelikaveri, joten en ehkä ole täysin juntti. Ongelma on siinä, että suurin osa heistä asuu niin kaukana, toisella puolella Suomea. Toki tarjolla on muutama paikallinenkin homppeli, mutta heistäkin läheisintä näen noin puolen vuoden välein.

Oltuani yli kaksi vuotta seksuaalivähemmistögalleria Qruiserissa olen onnistunut tutustumaan siellä enemmän naisiin kuin miehiin. Lihatiskissä (siis Qruiserissa) olisi tarjolla myös paikallisia homoja, mutta valitettavan montaa kiinnostaa vain harrastaa seksiä kanssani, tai vielä pahempaa, minä en kiinnosta heitä ollenkaan! On kuin onkin olemassa homoja, joita ei kiinnostakaan jutella minun hiuksistani, minun vaatteistani, minun huoneeni sisustuselementeistä, minun kirjahyllyni kirjoista, minun hiuksistani, minun kirjoittamistani teksteistä, minun kuvistani tai minun hiuksistani. Mikäköhän heissä on vialla?

Toki tarjolla olisi myös joitakin paikallisia homppeleita, mutta osa heistä ei vain täytä laatuvaatimuksiani. Joillakin ei vain ole tarpeeksi ihQ tyyli: stailin pitää olla juuri sopivasti homo. Ei liian vähän, muttei liian stereotyyppinenkään. Mitä minä teen homolla, jota ei kiinnosta shoppailu tai tyyliasiat? "Tutustun häneen omana itsenään ja arvostan hänen persoonallisuuttaan sellaisenaan"? Hah, mikä vitsi!

Kerrotaan siis, mitä haluan: ihQun ja tyylikkään homokaverin, joka on sopivan suosittu, mutta ei kuitenkaan yhtä pidetty mitä minä. Jälkimmäinen ehto on onneksi helppo täyttää, sillä kaikkihan minusta pitävät. Homokaverini ei saa olla liian paljon minua pidempi. Meidän täytyy olla niin läheisiä, että voimme käydä yhdessä kusella vessassa. Käymme välillä shoppailemassa kaupungilla ja kahvilla. Välillämme ei kuulu olla seksuaalista jännitettä, mutta humalapäissämme voimme yltyä tanssimaan yhdessä baarissa tai pussailemaan. Voin puhua homokaverilleni mies- ja naishuolistani, ja hän kuuntelee ymmärtäväisesti. Voin kysellä vinkkejä hiusasioissa, ja hän vastailee kysymyksiini.

Jos joku tuntee nämä kriteerit täyttävän homon, antakaa hänelle heti minun yhteystietoni! On pysyttävä ajan hengessä mukana ja hankittava oikeanlaisia kavereita. Ei se ihminen, vaan hänen seksuaalisuutensa!

---

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/10/haluan-homokaverin.html

Sana on vaate jonka puemme ylle
Sillä peitämme ja paljastamme itsemme
Eikä tule antaa periksi häpeilylle
Kun kaiken pois päältään ottaa
Kyynel joka sanalleni uhrattu on
Riisun panssarini, oon haavoittuva ja alaston
Olen alaston.

Joskus pari sanaa kertoo tuhatta enemmän
Sitä ajattelin kun kirjoitin kirjettäin
Yksinkertaisesta ja niukastakin voi saada sievän
Ei mitään ylimääräistä, ei turhaa
Vaan jokainen sana totta on
Kun olen riisuuntunut, olen herkkä ja alaston
Olen alaston.

Kirjeeni kukin sana hehkuu voimasta
Sitä luen ja sen nimelläin allekirjoitan
Suljen oven ja poistun tästä maailmasta
Ja ihmiset ulkona suu auki tuijottaa
Aivan kuin mussa jokin vika on
Eivät tajuu, kyyneleeni paljastaa sen, olen vain alaston
Olen alaston, enkä häpeä, olen vain alaston.

---

blogistani erkkipekka.blogspot.fi

Jari Tervo - Taksirengin rakkaus
***-

Jari Tervon novellikokoelma Taksirengin rakkaus sattui tulemaan vastaan kirpputorilla. Uutisvuodossa viikoittain nähtävältä Tervolta olen aiemmin lukenut Koljatti-nimisen teoksen, joka oli mielestäni aivan erinomaista poliittista ja yhteiskunnallista satiiria.

Taksirengin rakkaus on oikein mukava kokoelma novelleita. Luettuani kirjan kuukausia sitten en niistä tosin enää paljoa muista, mutta esimerkiksi "Pohjois-Suomen Ekonomikillan Puhaltaja" ja "Miljoona etunojapunnerrusta" jäivät mieleeni. Ensimmäisessä mainitussa tarinassa mies ottaa kyytiinsä liftarin, joka tekee miehelle hyvin erikoisen tunnustuksen. Miljoona etunojapunnerrusta on novellikokoelman kirjoituksista pisin ja kertoo kahta työtä tekevästä bodarijätkästä, joka rakastuu palavasti erääseen naiseen.

Tervon hahmot ovat hauskoja ja eläviä. Ajoittain hänen huumorinsa osuu ja uppoaa. Eräs parhaimpia ilmauksia on Miljoona etunojapunnerrusta -novellissa, jossa päähenkilön ystävän vaimo kuolee. Eräs henkilö ihmettelee, miksi mies haikailee niin surkeana vaimonsa perään: "eihän niillä ollut muuta yhteistä kuin partakone".

Taksirengin rakkaus on ihan mukava, muttei mitenkään ikimuistoinen lukukokemus.

Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
*****-

Johanna Sinisalon esikoisromaanissa tamperelainen homomies Mikael, lempinimeltään Enkeli, löytää kerrostalonsa pihalta peikonpoikasen. Mikael alkaa hoitaa peikkoa, ja hänen yrittäessään vangita palan luontoa kotiinsa suhde peikkoon saa sairaalloiset mittasuhteet.

Sinisalo yhdistää kirjassaan tieteellisen tekstin kansansatuihin: romaani sijoittuu vaihtoehtomaailmaan, joka vastaa muuten omaamme, mutta peikkoja on todistetusti olemassa. Poimimalla kohtauksia kansalliskirjallisuutemme klassikoista ja sepittämällä peikkoja koskevia tieteellisiä tekstejä Sinisalo tekee peikoista niin todentuntuisen asian, että lukijan tekee (tai ainakin itseni teki) mieli mennä internetin ääreen ja tutustua näihin mystisiin olentoihin. Valitettavasti Wikipedia tietää kertoa kyseessä olevan vain taruolento.

Ennen päivänlaskua ei voi on erinomainen teos. Se on hyvin vaihtoehtoinen, mutta kaunis rakkaustarina, joka saa pohtimaan ihmisyyttä, inhimillistä rakkautta ja ihmisyyden rajoja. Peikoilla varustettu maailma on uskottava ja miltei käsin kosketeltavissa — ainoat epäuskottavuudet ovat ehkä tarinan henkilöiden käytöksessä: heidän elämänsä tuntuvat pyörivän hyvin suureksi osaksi tiettyjen asioiden (esim. Mikaelin) ympärillä.

Johanna Sinisalo - Enkelten verta
****+

Sinisalon romaani Enkelten verta on kauhuskenaario lähitulevaisuudesta, tämän 2010-luvun loppupuoliskosta, jolloin mehiläiset ovat lähes kokonaan kadonneet Maapallolta. Pesäkatojen syistä ei olla varmoja. Vaikutukset kuitenkin näkyvät: mehiläiskadot tekevät maanviljelyn mahdottomaksi, ruoan hinta kallistuu eikä kaikilla ole siihen varaa, talous on sekaisin.

Tarinaa seurataan mehiläisviljelijä Orvon kautta. Hän elää puun ja kuoren välissä: hänen isänsä on edelleen vireessä oleva lihatuottaja, kun taas poika Eero on eläinaktivisti. Mehiläiskato iskee yllättäen myös Orvon tilalle, ja samoin muut hänen elämänsä perustukset romahtavat.

Enkelten verta on nerokas etenkin siksi, että synkkä tulevaisuus on totta jo melkein tänä päivänä. Eläinoikeuksia, ruoankulutusta ja ruoantuotannon eettisyyttä pohtivaan tarinaan on upotettu paljon surullisia faktoja muun muassa elämäntapojemme kestämättömyydestä.

Enkelten verta on ajattelemaan pistävä romaani, joka saa jopa minut, paatuneen lihansyöjän, pohtimaan eläinkunnan tuotteiden eettisyyttä ja elintapojeni/elintapojemme kestävyyttä. Tarina etenee tyylikkäästi Eeron eläinoikeuksia käsittelevillä blogiteksteillä ja Orvon omakohtaisella kerronnalla. Sinisalo yhdistää kerronnalleen ominaisella tavalla tiedettä ja fiktiivisiä fantasiaelementtejä. Kyseessä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jonka ainoaksi huonoksi puoleksi jää se, että kirja on valitettavan nopeasti ohi. Ehkä tarinaan olisi voitu luoda lisää keinoja syventää sitä ja tuoda lukija yhä paremmin osaksi tätä kaoottista maailmaa?

Agatha Christie - Paddingtonista 16:50
***-
Rouva McGillicuddy näkee junamatkallaan Lontoossa jotain erikoista: viereisen junan matkustajahuoneessa kuristetaan joku kuoliaaksi. Poliisi ei ole tapauksesta kiinnostunut, sillä ruumista ei ole ainakaan löydetty eikä McGillicuddyn kuvaileman näköisestä henkilöstä ole tehty katoamisilmoitusta. Rouva päättää turvautua ystävänsä neiti Marplen puoleen.

Paddingtonista 16:50 on ihan hyvä, perus-Christie. Christie rakentaa tarinan ovelasti täyteen erinäisiä kiemuroita, jotka sekoittavat lukijaa. Lopulta murhaaja tietysti selviää, ja pakko kerskua: kerrankin arvasin, kuka se oli!

Agatha Christie - Totuus Hallavan hevosen majatalosta
***½
Isä Gorman kutsutaan kuulemaan kuolemaisillaan olevan rouvan tunnustusta. Palatessaan kotiin pappi kolkataan kuoliaaksi. Mitä tunnustukseen liittyi?

Totuus Hallavan hevosen majatalosta on mielenkiintoinen ja monin tavoin poikkeuksellinen Agatha Christie -kirja. Kirjailija irrotteli romaanissa monin tavoin: ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana ruumiita on jo kolme, tarinaan liittyy epäilyttäviä voodoo-elementtejä ja mukana sivuhahmona on myös Christietä itseään parodisoiva hahmo, dekkarikirjailija Ariadne Oliver. Tarina muistuttaa salapoliisiseikkailun sijasta enemmän thrilleriä. Itseeni kirja kolahti siksi, että se on monilta osin tyypillistä Agatha Christien tuotantoa, mutta silti niin erilainen. Suosittelen kirjaa jokaiselle hänen tuotantonsa ystäville.

Agatha Christie - Neiti Lemon erehtyy
**
Agatha Christien romaanissa Neiti Lemon erehtyy tapahtuu murha opiskelija-asuntolassa. Jo aiemmin oppilaiden keskuudessa on tapahtunut outoja näpistyksiä, ja lopulta erään oppilaan yllättävä kuolema huipentaa kaiken. Hercule Poirot on paikan päällä selvittelemässä tapausta.

Sen lisäksi, ettei kirja ole Christien parhaimpia tai mitenkään ihmeellinen, se on suomentajan takia lukukokemuksena lievästi epämiellyttävä. Minua hämmensi jatkuvat käännösvirheet ja jopa käännösten tekemättä jättäminen: esimerkiksi sanat "make-up" ja "period" oli jätetty sellaisinaan tekstiin.

Stephen King - 11.22.63
*****
Stephen Kingin ns. Kennedy-kirja on toistaiseksi raskain englanniksi lukemani kirja. Romaanissa Jake Epping -niminen englannin opettaja USA:n Mainesta matkaa ajassa taaksepäin vuoteen 1958 ja alkaa toimia estääkseen presidentti Jack Kennedyn murhan. Kennedyn pelastaminen voisi estää ehkä Vietnamin sodan ja pelastaa siten suuren määrän ihmishenkiä. Menneisyys ei kuitenkaan halua muuttua, eikä operaatio tule olemaan helppo. Lisäksi Jake rakastuu Texasissa kirjastonhoitajaan nimeltä Sadie. Miten käy suhteelle, jossa toisen on joskus palattava takaisin tulevaisuuteen?

Stephen Kingin uutukainen on kokonaisuudessaan ehkä paras miekkosen kirjoittama kirja koskaan. King selättää kertomuksessaan pahimmat aikamatkustamisen ongelmat. Hahmot ovat Kingille tyypilliseen tapaan eläviä, käsinkosketeltavan tuntuisia. Jaken ja Sadien eriskummallinen rakkaustarina on koskettava, ja muutama kohtaus kirjassa yltää hyvin herkälle tasolle. Mitä käy, kun Jake laulaa ajatuksissaan The Rolling Stonesin biisiä, vaikkei koko biisiä tai bändiä ole vielä olemassakaan?

The New York Times listasi kirjan vuoden kymmenen parhaimman joukkoon, eikä se ole ihme. Tämä voi olla moderni klassikko. Kirjan lopetus sai minut kyyneliin, mihin on kyennyt aiemmin vain kaksi kirjaa.

Fjodor Dostoyevski - Rikos ja rangaistus
Rikos ja rangaistus on eräs maailmankirjallisuuden klassikoita, joten en koe olevani pätevä antamaan tälle kirjalle minkäänlaista arvosanaa. Eepos kertoo nuoren miehen suorittamasta rikoksesta, synnin suorittamisen tuomasta tuskasta ja sen suorittamisesta.

Kirja on kokonaisuudessaan yllättävän mukava lukea. Tuon ajan venäläiselle kirjallisuudelle ominaisia tapoja, kuten jaarittelua ja turhia kohtauksia kyllä esiintyy, mutta yllättävän monella kirjan tapahtumalla tuntuu olevan merkitys ja yhteys kokonaisuuteen.

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
Kriittisen realismin perustajiin kuuluvan Nikolai Gogolin romaanissa Kuolleet sielut herra Tŝitŝikov matkaa ympäri Venäjää ostaen kuolleita talonpoikia. Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Venäjällä maaorjuus oli yhä voimassa ja kuolleet talonpojat saattoivat jäädä vuosiksi kirjoihin edelleen "elävinä". Tŝitŝikov herättää paikallisissa niin intoa, uteliaisuutta kuin vihastustakin. Monet kuolleiden sielujen ostot (tai niiden yritykset) johtavat huvittaviin tapahtumiin.

Jos vertaa Gogolin tekstiä Dostoyevskiin, pidän enemmän Gogolista. Hänen tekstinsä kriittisyys on kestänyt Dostoyevskia paremmin aikaa. Hän ei sorru yhtä pahasti jaaritteluihin, vaan tarina pysyy liikoja rönsyilemättä asian ytimessä. Kirja on aidosti hauska: monet kohtaukset huvittivat minua. Huonona puolena kirjassa on, että tarina jää kesken: Kuolleiden sielujen piti olla romaanitrilogian ensimmäinen osa, mutta kahta muuta osaa ei koskaan saatu kirjailijan tehtyä myöhemmin itsemurhan.